on tämä hullun hommaa tämä elämä

Sain mutkan kautta kuulla tuttuni kärsivän masennuksesta. Pysähdytti. Yritin keskustelukumppanilta kysellä kaikenlaista. Oliko yhteisellä tutulla lääkitystä, tekemistä, ystäviä…? Kyllä kuulemma.
Lääkkeet vaan on otettava.

Tekeminen. No, onhan se tietokoneen ääressäkin tekemistä. Muttakun muuta ei uskalla, päivärahan menetyksen pelossa.
Hyvää päivää!!! On tämä yhteiskunta hullua. Ajetaan ihmisrukka kuilun partaalle kun pitää suorittaa, tehdä kahta työtä ja päivä jos ei ole yli 12tuntia niin sitten olet osa-aikainen palkoillinen. Teet sitten näin. Palat piippuun. Ja kun mitään et enää jaksa, tuskin kaupasta kotiin jaksat kulkea, kun maailman pahuus, järjettömyys ja tyhjänpäiväisyys kaatuu niskaan, niin sitten olet luopio, siivelläkulkija ja halveksittu tyhjäntoimittaja. HALOO? Missä on järki?

Kävin miettimään, että oliko näitä loppuunpalamisia ennen? Oliko depressioita? Miettivätkö ihmiset elämän tarkoitusta?

Onhan meillä Socratekset, Buddhat ja Jeesukset. Kyllä ne ihmiset on suuria kysymyksiä itselleen ja toisilleen ennenkin asettaneet. Lienee vaan ollut paremminpuolin vapaiden tai varakkaiden ihmisten etuoikeus. Rintamalla jos pitkään mietit, niin sait kuulasta. Orjana, jos esitit kysymyksiä, niin tuli raippaa. Ja jos torpallinen ei risuja liiteriin kerännyt, niin tuli talvella kylmä. Ota tai jätä. Ehkä se tähän perustuukin tuo uskontojen menestys. Ne uskonnot vastasivat elämää suurempiin kysymyksiin ja antoivat ihmisten keskittyä muuhun olennaiseen. Nytkun meillä on vapaus miettiä itse, eikä vastauksia tuoda suoraan kirkosta, niin alkaa huippaamaan. Mammonakin näyttää olevan huono jumala. Onhan se monasti syynä depressioon. Tai sen puute. Tai havahtuminen, että mammona ei sittenkään ole kaikkia tarpeita tyydyttävä.

Hullun hommaa tämä on tämä elämä. Otit tai jätit. Onneksi itsellä on henkireikänä ulkoilu ja tämä kirjoittelu. Hullu on jos ei yritä elää eteenpäin, koska tämä on vaan tämä kerta ja nämä kortit on käytössä mitkä on jaettu. Ja jos yrittää, niin pitää olla hullu, koska on niin monta mahdollisuutta, että maailmanloppu tulee, joko yksilölle tai meille kaikille, jo huomenna.

Kummankos valitsen? Kuollut hullu vai elävä hullu? Otetaan nyt vaan päivä kerrallaan… ja opetellaan tätä elämistä. Vaikka sitten hulluna.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina | Jätä kommentti

sosiaalinen erakko

Olin kävellyt jo pitkin seiniä pidemmän aikaa. Ei siis päiviä, vaan viikkoja. Käsittämätön kaipuu mökille kaiveli sisuksiani ja yritin pitää sitä ruodissa järjenäänen voimin. Huonolla menestyksellä. Asiaa ei mitenkään auttanut, se että meneillään oli taas kaikkien aikojen kesä. Oli hellettä, poutaa, leutoja öitä ja lempeää tuulenvirettä. Koko maailma kelliskeli auringossa, nuoleskeli jäätelötötteröä ja loiskutteli rantamatalikossa. Kirjaimellisesti.

Ja minä olin menettämässä järkeni. Rakastan ulkona olemista. Rakastan naapureitani (no, melkein kaikkia) ja rakastan tuntemattomien kanssa turisemista. Mutta minä VIHAAN, kun jokapaikka on täpösen täynnä ihmisiä. Eritoten helteellä. En voi sietää, sitä että rannalla ollaan rantapyyhe rantapyyhkeessä. Että sen sijaan, että oltaisiin huolissaan tappajahain tai -hauen ohi uimisesta, minua uhkaa armaada suppeja ja polkuveneitä, kolme täyteen puhallettua yksisarvista ja yksi ylisuuri lipsukas. Varjossa syttyy hiekkasotaa ja aurinkopaikat viedään auringonvarjoilla seivästellen. Vesi muuttuu aurinkovoiteen kirjomaksi sateenkaarikeitoksi ja veskin lattioille syntyy dyynimaisema. Eikä siinä kaikki. Jokainen kinttupolku on täynnä vaeltajaa ja maastopyörää. Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa mikä ei olisi kansoitettu.

Minulle jää vain yksi vaihtoehto. Jäädä kotiin. Verhot vedän kiinni, ettei yli kolmenkymmenen porotus hiosta asunnon sisuksia. Räppänät avaan illalla auringon laskettua ja toivon, että jostain tulisi viileä henkäys ja uni löytäisi tiensä luokseni trooppisesta yöstä huolimatta. Mutta nukkumatti näyttää ottaneen loman ja lentäneen Etelä-Navalle. Eikä näin voi elää. Ei ainakaan kahden tenavan kanssa.

Mieheni sitten määräsi minut muksujen kanssa mökille. Heti. ???? Olin äimän käkenä. Kiitollinen äimänkäki. Sanoi tulevansa viikon päästä perässä. Pääsi itku. Vastassa olisi pelastus ihmispaljoudesta ja iso ikävä. Sain ensi kertaa kuulla olevani sosiaalinen erakko. Pyörittelin nimitystä kielelläni. Sosiaalinen. Kyllä, kysyn tietä tuiki tuntemattomilta. Voin aloittaa jutustelun kassajonossa. Pidän kahvittelusta, pitojen järjestämisestä porukalla, yhdessä olemisesta,… Erakko. Kyllä, tulen toimeen useankin päivän ilman muita ihmisiä. Vihaan ihmisjoukkoja. Välttelen välistä ulos menemistä, ihan vain ettei ketään tarvitsisi tavata. Ja rakastan koiranilmalla kävelyä, koska silloin ei kukaan muu nenäänsä ulos pistä.

Nimitys käy kuin nyrkki silmääni. Ja sen pituinen se. Oli ihanaa päästä korpeen, pois ihmisten ilmoilta. Sielläkin olisi tarpeeksi lämmintä lipsutella varpaita rantamatalikossa ja heitellä pieniä kiviä järveen. Siellä on tilaa kääntyä ja naapuriin kunnon hajurako. Ja mikä parasta, suurimman osan kesälomaa viettäisimme yhdessä metsämansikoita keräellen.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

kevyt lohisalaatti

Onni on kokata mielensä mukaan. Niin tänäänkin. Teki taas kalaa mieli ja etsin netistä reseptiä missä lohta ja riisiä olisi yhdistetty kevyesti. Muistoissa oli lapsuuden pitopöydistä lohi-riisi-salaatti. Tunnetusti aika kultaa muistot, enkä löytänyt sopivaa ohjetta. Eli keksin itse. Siinä piti olla kesän kirpeyttä ja lämpöä, vihreää ja rousketta, ja lohta paremman puutteessa. Tämmöistä syntyi ja ääntä kohden katosi.

kevyt lohisalaatti

Kevyt lohisalaatti

1 lohen häntäpala – laita rosmariiniia ja paista voissa, himppu suolaa ja anna jäähtyä

1 kuppi riisiä – keitä lihaliemessä, kaada vesi pois

1 kourallinen littania herneenpalkoja – lisää palasina lämpimään riisiin

1 ison sellerin latva – pieni

1 pieni nippu ruohosipulia tai 3 sipulinvartta – pieni

½ granny smith tai muu kirpeä omena – pieni

4 retiisiä – pieni

1 tillinlatva jos on – pieni ja yhdistele kaikki aineet

Kastikkeeksi

2 tl sinappia

1 rkl omenaviinietikkaa

1 rkl auringonkukkaöljyä

1 tl hunajaa

1 tl sitruunamehua tai vastaavaa

himppu pippuria ja suolaa

Tallennettu kategorioihin mirin keittiössä | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

kesälomaa odotellessa…

Kävin eilen juoksemassa. Ei se sujunut sitten yhtään. Ajatukset hyppi ja pomppi, teki kärrinpyöriä ja lensivät tuulen mukana, niin ettei jalat osanneet toistensa eteen asettua. Kävelin ja juoksin. Juoksin ja kävelin. Joskus on hassua, että juokseminen onnistuu vasta sitten kun mieli keskittyy pelkkään juoksemiseen. Toisinaan taas kun juokseminen sujuu voi käydä pohtimaan asioita ihan ajatuksen kanssa.

Yli puolenvälin jälkeen sattui hassu juttu. Se alamäki jota olin jo juossut monenmonta kertaa olikin alamäki, jonka olin vuosia sitten nähnyt unessa. Aurinko paistoi juuri niin siniseltä taivaalta, niitty oli juuri niin vihreää ja tuuli juuri niin lempeää kuin unessa, jonka olin nähnyt yli 20 vuotta sitten. Monasti olin untani läpi käynyt ja miettinyt sen tarkoitusta. Nyt kun juoksin juuri sitä uskomattoman kaunista alamäkeä alas, aloin nauramaan. Nauroin ääneen. Kuulin nauruni lentävän tuulen suhinassa ja nousevan pääskyjen seuraan. Levitin käteni sivuilleni siiviksi. Unessa juuri nyt nousin siivilleni. Kohosin lentoon. Luotin siipieni kantavuuteen. Nautin tuulen nosteesta. Nauroin.

Puuskutin naama punaisena, reisiä poltteli ja nauroin. Minulla oli hyvä olla.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

loman jälkeen

Sanotaan, että loman jälkeen on ennen lomaa. Minä en sano. Istun kotona kuin villikissa. Kärttyinen sellainen. Kuljen päämäärättä huoneesta toiseen. Sihisen ja sähisen kaikille. Katson ulos näkemättä puita. Tuijotan taivaanrantaan. Yritän nähdä vastauksia kysymyksiin, joihin vastaukset löytyvät läheltä. Omasta itsestä. Mutta ainoa mitä näen on kalterit, jotka estävät minua etsimästä noita vastauksia. Sähisen omalle hännälleni ja jatkan levotonta vaellustani.

Lomamme oli täydellinen. Passeli keli. Aikaa toisillemme. Tilaa olla. Taisimme taittaa taivalta kolmisen tuhatta kilometriä. Olimme vapaita ja vapaus oli osana meitä.

Sitä karvaampaa on tämä kotiinpaluu. Tänään olen oman arkeni vanki. Ehkä aikaa taas sulattaa kalterit osaksi maisemaa. Ehkä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

teemmekö lapsista liian äkkiä aikuisia?

Ahdistaa. Meidän muksut on vielä pieniä. Niitä ratapölkkyä pienempiä tahmatassuja. Esikoulu ja koulu, kuten harrastukset ovat kuitenkin heillekin jo jonkinlainen käsite. Ja minua pelottaa ja ahdistaa jo nyt.

Kerron kaksi keskustelua esimerkiksi.

Päältä katsoen esikoulukokoinen tyttö ojensi äidilleen rimpsullista laskutehtäviä. Äitinsä kysyi: ”Laitetaanko kelloon kolme minuttia?” Tyttö nyökkäsi, kävi lattialle mahalleen ja alkoi ratkoa 13-11=?, 3+4=?,… Minun sisälläni haukkoi äiti henkeä. Mitä? Herranjumala! Minkä ikäisenä koulussa aletaan tätänykyä laskemaan ja lukemaan? Kysyin uteliaana, mutta mahdollisimman rauhallisesti, että: ”Jokos teidän tyttö on koulussa?” ”Joo, kyllä. Hän on ekaluokkalainen. Ja nää on ihan helppoja tehtäviä”, tuli reipas vastaus. Sydämmeni väpätti kauhusta kuin lampaan saparo.

Istuttiin kerhossa. Lapset touhusivat leikeissään. Harrastukset lähtivät puheeksi. ”Meillä käydään kolme kertaa viikkoon luistelemassa, kaksi kertaa tenniksessä ja sitten esikoinen soittaa vielä pianoa”, kertoi hyvä ystäväni. Minulla oli pala kurkussa. Puhuttiin viisivuotiasta tenavista. ”Niin, ja tietysti esikoulu viitenä aamuna, mutta eihän se ole harrastus”,  jatkoi ystäväni. Minua ahdisti. Vetäydyin kuoreeni kuin erakkorapu ja tyydyin kuuntelijan osaan.

 

Juteltiin vielä asiasta kotona. Mieheni kanssa. Esikoulusta, koulusta, harrastuksista, siitä mitä, milloin ja millä intensiteetillä. Hän kannatti ajatusta lukemisen opettelusta jo ennen koulun alkua. Mieleni aropuput vilistivät ristiin ja rastiin. ”Eihän meidän lapsuudessa tarvinnut osata lukea kun mentiin kouluun!!!” ”Ja kouluun mentiin SEITSEMÄN vuotiaana.”

Päivittelin tuttujen harrastuksien määrää. Vaikka onhan se hyvä harrastaa, ja kokeilla montaa asiaa. Mistä sen muuten tietä, mikä kolahtaa. Puheeksi lähti naapurin perhe, missä pelattaan jalkapalloa ihan tosissaan. Poika käy tästä syystä myös koulua, mikä on järjestetty jalkapallon ympärille. Mieheni totesi, että vanhemmat haluavat antaa lapsilleen mahdollisuuden välttää monotonisen työn tekoa 65 vuotiaaksi ja antaa lapsilleen mahdollisuuden tienata leipänsä harrastuksesta. Kuten muusikot, urheilijat, taiteilijat,… ja silloin harrastukset pitää aloittaa ajoissa. Voi Herranpieksut! Minä kun olin ihan pihalla viellä parikymppisenä, että mitä minusta tulee isona! Kuinka me vanhemmat voidaan noita päätöksiä tehdä, kun mukulat on 3-5 vuotiaita? Kun ollaan esikoulussa 8:30-12, tehdään kotitehtävät, käydään harrastuksessa 5-7 päivänä viikossa, ja välillä syödään ja nukutaankin, niin missä on aika lapselle ja leikille? Se lapsuus katoaa, kuin pieru Saharaan tällä menolla!!! Ja sitten ihmetellään, että on loppuunpalaneita teinejä ja sydänkohtauksen saaneita nuoria aikuisia! Ja toisaalta, minäkin haluan lapsillemme antaa parhaat mahdollisuudet tavoittaa omat unelmansa ja saavuttaa sateenkaaren päät. En tahtoisi, että he jäisivät paitsi asioista vain siksi, että minä äitinä olen vanhoillinen, kaavoihin kangistunut tai pelkään tuntematonta.

Tämä keskustelu ei ole vielä loppuun keskusteltu. En ole kuitenkaan valmis vielä vaihtamaan liituja ja palapelejä tehtäviin ja aikatauluihin. Niitä tulee tarpeeksi niin muusikoille kuin toimistotyöntekijöille, molemmille. Ihan varmasti.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

kaarinan korvapuustit

Silloin kun sataa vettä, sydäntä kylmää, kaipaan kotiin, iskee tekemisen puute tai muuten vain tekee mieli hyvää, silloin teen kaarinan korvapuusteja. hmmmmm….

Tallennettu kategorioihin mirin keittiössä | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

elämäntilanteet vs. ihmiset

Se on sitten kummaa tämä elämä. Sitä luulee tuntevansa itsensä ja läheisensä. On sitten kyse äidistä, isästä, siskosta, veljestä, tädistä, miehestä, tai vaikka naapurin Pekasta. Ja sitten tapahtuu jotain yks kaks tempporee, ja kaikki on ihan päälaellaan. Elämä ottaa asennon ja asenteen, niin että sitä pärskähtää nenä edellä lumikinokseen. Tahi alkaa pohjoistuuli ja soutuvene kiikku, peräsin on hukassa ja airot eriparia, eikä äyskäriä ole mailla halmeilla. Tuntuuko tutulta???????

Se pohjatuuli tai lumikinokseen kampitus voi olla läheisen kuolema ja siitä sikiävä tilanne ennen niin sopuisten perheenjäsenten kesken. Se voi olla oma tai puolison sairaus. Tai se on esimiesten politisointia ja valtataistelua työpaikalla, missä itse olet vain hyväksikäytetty vallan uhri eikä työpanoksellasi, rehellisyydelläsi tai tuloksellisuudellasi ole väliä sen höykäisen pölähtävää. Yllättävä työttömyys.

En minä siitä napise, elämäähän tämä on ja asioita sattuu ja tapahtuu. On ennenkin halla vienyt viljat ja pettua lisätty rukiin joukkoon. On kylvetty keväällä uudelleen ja taas on halla vienyt puolet sadosta. Silti on sisulla pinnistelty, noustu ja eteenpäin kahlattu. Mutta sitä päivittelen, miten on vaikeaa pitää jauhot ja vellit erillään. Kun kaksistaan on kolmatta vuotta soudettu aavalla merellä siinä pohjatuulessa ja sielu on revitty kuin kämmenet rakkuloille niiden eripariairojen ja aallokon kanssa taistellessa, ja silmät on puolisokeita suolaisesta merivedestä (vai kyyneleistäkö nuo rohtumat lienee), eikä se valkoinen kyyhkynen tule sen öljypuunoksan kanssa vaikka kuinka rukoillaan. Juuri silloin kun ne rakkaan ärräpäät erityisen vahvasti sorisee ja pitäisi muistaa, että ne on molemmille ne samat pirut ja perkeleet… juuri silloin voi se sanan säilä kalskahtaa kivistävään kylkeen. Veneen natistessa liitoksistaan, pohjatuuli eikun ilkuu ja pistää vielä pyryttäen. Juuri silloin ottaa luonnetta samaan suuntaan soutaminen. Helpompi on luovuttaa tai pistää riidaksi. Kuinka kauan ihmislapsi jaksaa pyyhkiä kädensyrjällä silmänsä ja nähdä vieressä se ihminen, niinkuin se on? Hyvänä. Kuinka kauan jaksaa muistaa, että ne veriset rakkulat, kolhut ja suola haavoissa on sitä elämää, eikä se vieressä kärsivä ihmisen varjo määräänsä enempää jaksa? Hänkään. Olemmeko enää samoja ihmisiä, sitten kun tuuli tyyntyy? Missä menee se raja; mikä tappaa, ja mikä puolestaan vahvistaa? Milloin se tuuli tyyntyy? Onko ne rottia, jotka jättävät laivan? Käykö ylpeys lankeemuksen edellä ja olisi parempi ottaa hatkat kun vielä jaksaa uida?

On monta kanssamatkaajaa, jotka saavat tämän myrskyn jälkeen kulkea ihan omaan suuntaansa. Parempi niin. Vilkaisen olkani yli ja näen tutun pörröpään meuhkaamassa rikkinäisen äyskärin kanssa. Siinä se on, kaikesta huolimatta. Samassa veneessä. Itken. Onnellisena, siitä että kirpaiseva kipu kirkasti mielen ja erotteli luonteen ja tilanteen toisistaan. Nyt sitä vasta soudetaan, perkele! Sitten kun ei enää jakseta, niin rutistetaan vielä viimeisen kerran: periksi EI anneta!

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Voi itku ja enkelitekoja

On hiihtoloma. Lapset (ja äidit) tarvitsevat lomaohjelmaa. Meidän kunnassa on järjestetty jumppaa urheiluhallilla, uintia uimahallilla kullekkin ikään ja kokoon katsoen. Ihan mahtavaa.

Seisoin pienen esikouluesikoiseni kanssa odottamassa uimahallille sisäänpääsyä. Tiesin, ettei kaikki mene ihan helpoimman kaavan mukaan. Siksi suunnitelmaani kuuluikin jäädä lasin taakse vartomaan kunnes uimiset oli uitu ja auttaisin pukemisessa…

Siinä meidän vieressä oli isompi tyttö, jonka poskille vierivät kyyneleet. Kysyin oliko kaikki hyvin. Tyttö pudisti päätään. Minä puolestani polvistuin ja kysyin että: ”No mikä on hätänä?” Tyttö sanoi, että kun kukaan ei leiki hänen kanssaan. Mielessäni pyrähti lentoon ajatusten varpusparvi… ”Lapsille opetetaan, ettei vieraille saa jutella. Kuinka minä kahden lapsen äitinä voisin jättää itkevän lapsen ilman huomiota? Yksin.” Kysyin, että: ”Missä tyttö käy koulua ja monennella luokalla?” Angelina kertoi koulun nimen ja sanoi olevansa toisluokkalainen. Oma tyttäreni puristi tiukasti uimapussiaan ja kuunteli ihan hiljaa. Kerroin, että meilläkään ei ollut ketään tuttuja uimaan menossa. Angelinan kasvot kirkastuivat hetkeksi ja hän sanoi, että hän voisi leikkiä tyttäreni kanssa. Esikoiseni rutisti uimakassiaan vieläkin tiukemmin, tuijotti minuun nappisilmineen ja vaikeni.

Pukuhuoneessa vakuuttelin molemmille pysyväni lasin takana koko uintireissun ajan. Kaikki olisi hyvin. Heillä olisi hauskaa. Vilkuttaisin.

Ilmassa oli vahvana oman tyttäreni ujous, joka esti häntä lähtemästä vieraan tädin matkaan vakuutteluistani huolimatta ja toisaalta halu luottaa äitiin, halu lähteä tekemään hauskuutta. Samaan uimahallin kosteaan ilmaan sekoittui vieraan tytön hätä, yksin jätettynä, terve kotoa saatu tuntemattomien vierastus ja tarve luottaa johonkuhun aikuiseen. Oikea tunteiden ja tarpeiden ristiriita.

Muistojen syövereistä nousi lapsuuden ensimmäisellä leirillä kokemani iltanuotioleikki… osallistua saivat vain osa. Piti viitata. Vasta puolen illan jälkeen ylipäänsä uskalsin osoittaa haluavani mukaan. Mukaan olin tietysti halunnut ihan ensihetkestä lähtien. Osanottajien piti mennä nurkan taakse piiloon, ettei kupletin juoni tulisi esille turhan ajoissa. Nimeni kuultuani kävelin iltahämärässä pehmeää havunneulasilla peitettyä polkua leirinuotiolle. Istuin ringin keskelle. Minua jännitti. Leikittiin: sano minulle; ketä sinä rakastat. Ensimmäisen kerran esitettyyn kysymykseen vastasin: ”Äitiä ja isää.” Hyvin hiljaa. Ohjaaja esitti kysymyksen monesti. Minä vastasin joka kerta: ”Äitiä ja isää.” Epävarmuuteni kasvoi. Kaikki katsoivat. Halusin vajota maan alle. Olinhan vastannut kysymykseen jo viisi kertaa. Mitä minulta haluttiin? Lopulta, hiiren hiljaa kuiskasin silloisen ihastukseni nimen. Ympärillä istuvat lapset hörähtivät nauruun. Suuret kyynelet vierivät poskilleni. Ohjaajan oli selitettävä, että minun tulee vain toistaa hänen sanomansa sanat. Olin nöyryytetty. Palasin pää painuksissa, korvat ja silmät punoittaen omalle paikalle. En enää ikinä halua keskipisteeksi…

Ajatusten varpusparvi risteili vielä pitkään mielessäni osaamatta asettua oksalle tai löytämättä selvää suuntaa. Kaikille kerrotaan kotona, ettei saa jutella vieraille. Toisaalta sanotaan, että kun on hätä haetaan apua aikuisilta. Ja silti tunsin tarvetta selittää käytöstäni kaikille. En halunnut aiheuttaa pahaa, saati kyseenalaistaa kotoa opittua. Milloin vieraalle ei tosiaan saa jutella ja milloin on pakko jotain sanoa? Miten toivoisin oman lapseni kanssa toimittavan?

Ja sydäntäni raastoi näky itkevästä kahdeksanvuotiaasta siinä vieressä. Kuvittelin hänen hätänsä omakseni. Se oli suunnaton. Maailman kaikkeuden mittakaavassa ihan mitätön, mutta kahdeksanvuotiaalle, ujolle elämänalulle ihan murskaava.

Kuinka monta kertaa itse elämässäni olin saanut apua tuiki tuntemattomilta. Enkelien apua. Enkelien apua kanssaihmisten tekemänä. Kuinka äärettömän kiitollinen olin joka kerta ollut. Ojennettu käsi, neuvo, lämpimät sanat, katto pään päälle, turva, hymy ja mikä milloinkin oli tullut tutuilta, mutta vielä useammin, silloinkun maailma kohteli kaikkein kaltoimmin, sitä olin saanut ihan tuiki tuntemattomilta. Ihmisiltä, joita en koskaan ennen ollut nähnyt, ja ihmisiltä joita en varmaan koskaan enää tapaisi. Apu oli aina tullut suoraan sydämestä, pyyteettä ja ehdoitta. Ja jos mihinkään muuhun en uskoisi, niin uskoin siihen, että lähimmäistä tulee auttaa.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi Angelinasta. Miksi tämä oli itkenyt ja lähtenyt kesken kaiken pois. Yritin kertoa, että joskus elämässä ujostuttaa ja hirvittää uudet asiat uusien ihmisten kanssa. Eikö?!? Itsekkin olemme vähän arkaa sorttia…  Ja silloin kun oikein aristuttaa voi, joko koettaa olla itse rohkea, tai auttaa toista olemaan rohkea. Toisten auttaminen olisi enkeliteko. Tunsin kuinka yritin selittää elämän tärkeimpiä tukipilareja ja koin itseni hyvin heiveröiseksi. Onneksi voisin kertoa enkeliteoista ja me voisimme niitä harjoitella vielä moneen kertaan…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

taas yksi niitä päiviä…

oioioioi…. nyt jo helpottaa. Vähän. Oli taas yksi niitä päiviä. Niitä päiviä, että haluaisi ajan kuluvan vallan nopeasti. Mutta ei. Mikään ei liiku, nytkähdä saati lutviudu. Koko elämä jauhaa paikallaan. Ja se saa muurahaiset kiipeilemään pohkeilla, pistelyn tarttumaan käsiin ja aiheuttaa rauhattomuutta mielentilaan. Kaiken kukkuraksi pinna on kireällä. Varapäre on poltettu jo moneen kertaan.

Helpointa olisi ottaa vain askel uuteen. Mutta kun nyt on yksi niitä päiviä, milloin ei ole lupa näin tehdä. Löytyy kymmenen syytä, että on viisaampi odottaa ja kahdeksan hyvää miksi ei ylipäätään mitään pitäisi muuttaa. Ole siinä sitten itsesi kanssa kädenväännössä ja perustele pirulle olkapäällä, että ei nyt vaan huomenna, tai ensiviikolla, tahi ensikuun kahdeskymmenesviides…
Sokeudun itseni kanssa painiskeluun ja unohdan ne kaikkein tärkeimmät. Jos en nyt unohda, mutta en osaa vapauttaa itseäni siihen hetkeen. Ja sitten illalla, kun päivä on jo ohi, mietin lasten leikkejä, naurunhelinää ja sitä kuinka en joutanut olemaan seurana ja hymyilemään mukana vaan murehdin itseni kanssa. Pyörittelin turhanpäiväisiä aikuisten asioita sadannentuhannen kerran ja samalla radalla. Siinä on tämän hetken suurin työmaani. Nauttia tästä hetkestä. Uskaltaa ja tohtia jättää turhanpäiväinen murehtiminen, katsoa lasten loistavia silmiä ja tartuttaa itseensä elämän palo. NYT. Päivämmehän on luettu, murehdimme niistä tahi emme.

Avaampa siis akkunat satoi tai paistoi ja annan tunkkaiset ajatukset tuulten kuljetettavaksi. Tulkoot takaisin sateiden peseminä ja auringon valkaisemina. Aamu nousee huomennakin, mutta nyt asetun itseeni.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti