loman jälkeen

Sanotaan, että loman jälkeen on ennen lomaa. Minä en sano. Istun kotona kuin villikissa. Kärttyinen sellainen. Kuljen päämäärättä huoneesta toiseen. Sihisen ja sähisen kaikille. Katson ulos näkemättä puita. Tuijotan taivaanrantaan. Yritän nähdä vastauksia kysymyksiin, joihin vastaukset löytyvät läheltä. Omasta itsestä. Mutta ainoa mitä näen on kalterit, jotka estävät minua etsimästä noita vastauksia. Sähisen omalle hännälleni ja jatkan levotonta vaellustani.

Lomamme oli täydellinen. Passeli keli. Aikaa toisillemme. Tilaa olla. Taisimme taittaa taivalta kolmisen tuhatta kilometriä. Olimme vapaita ja vapaus oli osana meitä.

Sitä karvaampaa on tämä kotiinpaluu. Tänään olen oman arkeni vanki. Ehkä aikaa taas sulattaa kalterit osaksi maisemaa. Ehkä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

teemmekö lapsista liian äkkiä aikuisia?

Ahdistaa. Meidän muksut on vielä pieniä. Niitä ratapölkkyä pienempiä tahmatassuja. Esikoulu ja koulu, kuten harrastukset ovat kuitenkin heillekin jo jonkinlainen käsite. Ja minua pelottaa ja ahdistaa jo nyt.

Kerron kaksi keskustelua esimerkiksi.

Päältä katsoen esikoulukokoinen tyttö ojensi äidilleen rimpsullista laskutehtäviä. Äitinsä kysyi: ”Laitetaanko kelloon kolme minuttia?” Tyttö nyökkäsi, kävi lattialle mahalleen ja alkoi ratkoa 13-11=?, 3+4=?,… Minun sisälläni haukkoi äiti henkeä. Mitä? Herranjumala! Minkä ikäisenä koulussa aletaan tätänykyä laskemaan ja lukemaan? Kysyin uteliaana, mutta mahdollisimman rauhallisesti, että: ”Jokos teidän tyttö on koulussa?” ”Joo, kyllä. Hän on ekaluokkalainen. Ja nää on ihan helppoja tehtäviä”, tuli reipas vastaus. Sydämmeni väpätti kauhusta kuin lampaan saparo.

Istuttiin kerhossa. Lapset touhusivat leikeissään. Harrastukset lähtivät puheeksi. ”Meillä käydään kolme kertaa viikkoon luistelemassa, kaksi kertaa tenniksessä ja sitten esikoinen soittaa vielä pianoa”, kertoi hyvä ystäväni. Minulla oli pala kurkussa. Puhuttiin viisivuotiasta tenavista. ”Niin, ja tietysti esikoulu viitenä aamuna, mutta eihän se ole harrastus”,  jatkoi ystäväni. Minua ahdisti. Vetäydyin kuoreeni kuin erakkorapu ja tyydyin kuuntelijan osaan.

 

Juteltiin vielä asiasta kotona. Mieheni kanssa. Esikoulusta, koulusta, harrastuksista, siitä mitä, milloin ja millä intensiteetillä. Hän kannatti ajatusta lukemisen opettelusta jo ennen koulun alkua. Mieleni aropuput vilistivät ristiin ja rastiin. ”Eihän meidän lapsuudessa tarvinnut osata lukea kun mentiin kouluun!!!” ”Ja kouluun mentiin SEITSEMÄN vuotiaana.”

Päivittelin tuttujen harrastuksien määrää. Vaikka onhan se hyvä harrastaa, ja kokeilla montaa asiaa. Mistä sen muuten tietä, mikä kolahtaa. Puheeksi lähti naapurin perhe, missä pelattaan jalkapalloa ihan tosissaan. Poika käy tästä syystä myös koulua, mikä on järjestetty jalkapallon ympärille. Mieheni totesi, että vanhemmat haluavat antaa lapsilleen mahdollisuuden välttää monotonisen työn tekoa 65 vuotiaaksi ja antaa lapsilleen mahdollisuuden tienata leipänsä harrastuksesta. Kuten muusikot, urheilijat, taiteilijat,… ja silloin harrastukset pitää aloittaa ajoissa. Voi Herranpieksut! Minä kun olin ihan pihalla viellä parikymppisenä, että mitä minusta tulee isona! Kuinka me vanhemmat voidaan noita päätöksiä tehdä, kun mukulat on 3-5 vuotiaita? Kun ollaan esikoulussa 8:30-12, tehdään kotitehtävät, käydään harrastuksessa 5-7 päivänä viikossa, ja välillä syödään ja nukutaankin, niin missä on aika lapselle ja leikille? Se lapsuus katoaa, kuin pieru Saharaan tällä menolla!!! Ja sitten ihmetellään, että on loppuunpalaneita teinejä ja sydänkohtauksen saaneita nuoria aikuisia! Ja toisaalta, minäkin haluan lapsillemme antaa parhaat mahdollisuudet tavoittaa omat unelmansa ja saavuttaa sateenkaaren päät. En tahtoisi, että he jäisivät paitsi asioista vain siksi, että minä äitinä olen vanhoillinen, kaavoihin kangistunut tai pelkään tuntematonta.

Tämä keskustelu ei ole vielä loppuun keskusteltu. En ole kuitenkaan valmis vielä vaihtamaan liituja ja palapelejä tehtäviin ja aikatauluihin. Niitä tulee tarpeeksi niin muusikoille kuin toimistotyöntekijöille, molemmille. Ihan varmasti.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

kaarinan korvapuustit

Silloin kun sataa vettä, sydäntä kylmää, kaipaan kotiin, iskee tekemisen puute tai muuten vain tekee mieli hyvää, silloin teen kaarinan korvapuusteja. hmmmmm….

Tallennettu kategorioihin mirin keittiössä | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

elämäntilanteet vs. ihmiset

Se on sitten kummaa tämä elämä. Sitä luulee tuntevansa itsensä ja läheisensä. On sitten kyse äidistä, isästä, siskosta, veljestä, tädistä, miehestä, tai vaikka naapurin Pekasta. Ja sitten tapahtuu jotain yks kaks tempporee, ja kaikki on ihan päälaellaan. Elämä ottaa asennon ja asenteen, niin että sitä pärskähtää nenä edellä lumikinokseen. Tahi alkaa pohjoistuuli ja soutuvene kiikku, peräsin on hukassa ja airot eriparia, eikä äyskäriä ole mailla halmeilla. Tuntuuko tutulta???????

Se pohjatuuli tai lumikinokseen kampitus voi olla läheisen kuolema ja siitä sikiävä tilanne ennen niin sopuisten perheenjäsenten kesken. Se voi olla oma tai puolison sairaus. Tai se on esimiesten politisointia ja valtataistelua työpaikalla, missä itse olet vain hyväksikäytetty vallan uhri eikä työpanoksellasi, rehellisyydelläsi tai tuloksellisuudellasi ole väliä sen höykäisen pölähtävää. Yllättävä työttömyys.

En minä siitä napise, elämäähän tämä on ja asioita sattuu ja tapahtuu. On ennenkin halla vienyt viljat ja pettua lisätty rukiin joukkoon. On kylvetty keväällä uudelleen ja taas on halla vienyt puolet sadosta. Silti on sisulla pinnistelty, noustu ja eteenpäin kahlattu. Mutta sitä päivittelen, miten on vaikeaa pitää jauhot ja vellit erillään. Kun kaksistaan on kolmatta vuotta soudettu aavalla merellä siinä pohjatuulessa ja sielu on revitty kuin kämmenet rakkuloille niiden eripariairojen ja aallokon kanssa taistellessa, ja silmät on puolisokeita suolaisesta merivedestä (vai kyyneleistäkö nuo rohtumat lienee), eikä se valkoinen kyyhkynen tule sen öljypuunoksan kanssa vaikka kuinka rukoillaan. Juuri silloin kun ne rakkaan ärräpäät erityisen vahvasti sorisee ja pitäisi muistaa, että ne on molemmille ne samat pirut ja perkeleet… juuri silloin voi se sanan säilä kalskahtaa kivistävään kylkeen. Veneen natistessa liitoksistaan, pohjatuuli eikun ilkuu ja pistää vielä pyryttäen. Juuri silloin ottaa luonnetta samaan suuntaan soutaminen. Helpompi on luovuttaa tai pistää riidaksi. Kuinka kauan ihmislapsi jaksaa pyyhkiä kädensyrjällä silmänsä ja nähdä vieressä se ihminen, niinkuin se on? Hyvänä. Kuinka kauan jaksaa muistaa, että ne veriset rakkulat, kolhut ja suola haavoissa on sitä elämää, eikä se vieressä kärsivä ihmisen varjo määräänsä enempää jaksa? Hänkään. Olemmeko enää samoja ihmisiä, sitten kun tuuli tyyntyy? Missä menee se raja; mikä tappaa, ja mikä puolestaan vahvistaa? Milloin se tuuli tyyntyy? Onko ne rottia, jotka jättävät laivan? Käykö ylpeys lankeemuksen edellä ja olisi parempi ottaa hatkat kun vielä jaksaa uida?

On monta kanssamatkaajaa, jotka saavat tämän myrskyn jälkeen kulkea ihan omaan suuntaansa. Parempi niin. Vilkaisen olkani yli ja näen tutun pörröpään meuhkaamassa rikkinäisen äyskärin kanssa. Siinä se on, kaikesta huolimatta. Samassa veneessä. Itken. Onnellisena, siitä että kirpaiseva kipu kirkasti mielen ja erotteli luonteen ja tilanteen toisistaan. Nyt sitä vasta soudetaan, perkele! Sitten kun ei enää jakseta, niin rutistetaan vielä viimeisen kerran: periksi EI anneta!

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Voi itku ja enkelitekoja

On hiihtoloma. Lapset (ja äidit) tarvitsevat lomaohjelmaa. Meidän kunnassa on järjestetty jumppaa urheiluhallilla, uintia uimahallilla kullekkin ikään ja kokoon katsoen. Ihan mahtavaa.

Seisoin pienen esikouluesikoiseni kanssa odottamassa uimahallille sisäänpääsyä. Tiesin, ettei kaikki mene ihan helpoimman kaavan mukaan. Siksi suunnitelmaani kuuluikin jäädä lasin taakse vartomaan kunnes uimiset oli uitu ja auttaisin pukemisessa…

Siinä meidän vieressä oli isompi tyttö, jonka poskille vierivät kyyneleet. Kysyin oliko kaikki hyvin. Tyttö pudisti päätään. Minä puolestani polvistuin ja kysyin että: ”No mikä on hätänä?” Tyttö sanoi, että kun kukaan ei leiki hänen kanssaan. Mielessäni pyrähti lentoon ajatusten varpusparvi… ”Lapsille opetetaan, ettei vieraille saa jutella. Kuinka minä kahden lapsen äitinä voisin jättää itkevän lapsen ilman huomiota? Yksin.” Kysyin, että: ”Missä tyttö käy koulua ja monennella luokalla?” Angelina kertoi koulun nimen ja sanoi olevansa toisluokkalainen. Oma tyttäreni puristi tiukasti uimapussiaan ja kuunteli ihan hiljaa. Kerroin, että meilläkään ei ollut ketään tuttuja uimaan menossa. Angelinan kasvot kirkastuivat hetkeksi ja hän sanoi, että hän voisi leikkiä tyttäreni kanssa. Esikoiseni rutisti uimakassiaan vieläkin tiukemmin, tuijotti minuun nappisilmineen ja vaikeni.

Pukuhuoneessa vakuuttelin molemmille pysyväni lasin takana koko uintireissun ajan. Kaikki olisi hyvin. Heillä olisi hauskaa. Vilkuttaisin.

Ilmassa oli vahvana oman tyttäreni ujous, joka esti häntä lähtemästä vieraan tädin matkaan vakuutteluistani huolimatta ja toisaalta halu luottaa äitiin, halu lähteä tekemään hauskuutta. Samaan uimahallin kosteaan ilmaan sekoittui vieraan tytön hätä, yksin jätettynä, terve kotoa saatu tuntemattomien vierastus ja tarve luottaa johonkuhun aikuiseen. Oikea tunteiden ja tarpeiden ristiriita.

Muistojen syövereistä nousi lapsuuden ensimmäisellä leirillä kokemani iltanuotioleikki… osallistua saivat vain osa. Piti viitata. Vasta puolen illan jälkeen ylipäänsä uskalsin osoittaa haluavani mukaan. Mukaan olin tietysti halunnut ihan ensihetkestä lähtien. Osanottajien piti mennä nurkan taakse piiloon, ettei kupletin juoni tulisi esille turhan ajoissa. Nimeni kuultuani kävelin iltahämärässä pehmeää havunneulasilla peitettyä polkua leirinuotiolle. Istuin ringin keskelle. Minua jännitti. Leikittiin: sano minulle; ketä sinä rakastat. Ensimmäisen kerran esitettyyn kysymykseen vastasin: ”Äitiä ja isää.” Hyvin hiljaa. Ohjaaja esitti kysymyksen monesti. Minä vastasin joka kerta: ”Äitiä ja isää.” Epävarmuuteni kasvoi. Kaikki katsoivat. Halusin vajota maan alle. Olinhan vastannut kysymykseen jo viisi kertaa. Mitä minulta haluttiin? Lopulta, hiiren hiljaa kuiskasin silloisen ihastukseni nimen. Ympärillä istuvat lapset hörähtivät nauruun. Suuret kyynelet vierivät poskilleni. Ohjaajan oli selitettävä, että minun tulee vain toistaa hänen sanomansa sanat. Olin nöyryytetty. Palasin pää painuksissa, korvat ja silmät punoittaen omalle paikalle. En enää ikinä halua keskipisteeksi…

Ajatusten varpusparvi risteili vielä pitkään mielessäni osaamatta asettua oksalle tai löytämättä selvää suuntaa. Kaikille kerrotaan kotona, ettei saa jutella vieraille. Toisaalta sanotaan, että kun on hätä haetaan apua aikuisilta. Ja silti tunsin tarvetta selittää käytöstäni kaikille. En halunnut aiheuttaa pahaa, saati kyseenalaistaa kotoa opittua. Milloin vieraalle ei tosiaan saa jutella ja milloin on pakko jotain sanoa? Miten toivoisin oman lapseni kanssa toimittavan?

Ja sydäntäni raastoi näky itkevästä kahdeksanvuotiaasta siinä vieressä. Kuvittelin hänen hätänsä omakseni. Se oli suunnaton. Maailman kaikkeuden mittakaavassa ihan mitätön, mutta kahdeksanvuotiaalle, ujolle elämänalulle ihan murskaava.

Kuinka monta kertaa itse elämässäni olin saanut apua tuiki tuntemattomilta. Enkelien apua. Enkelien apua kanssaihmisten tekemänä. Kuinka äärettömän kiitollinen olin joka kerta ollut. Ojennettu käsi, neuvo, lämpimät sanat, katto pään päälle, turva, hymy ja mikä milloinkin oli tullut tutuilta, mutta vielä useammin, silloinkun maailma kohteli kaikkein kaltoimmin, sitä olin saanut ihan tuiki tuntemattomilta. Ihmisiltä, joita en koskaan ennen ollut nähnyt, ja ihmisiltä joita en varmaan koskaan enää tapaisi. Apu oli aina tullut suoraan sydämestä, pyyteettä ja ehdoitta. Ja jos mihinkään muuhun en uskoisi, niin uskoin siihen, että lähimmäistä tulee auttaa.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi Angelinasta. Miksi tämä oli itkenyt ja lähtenyt kesken kaiken pois. Yritin kertoa, että joskus elämässä ujostuttaa ja hirvittää uudet asiat uusien ihmisten kanssa. Eikö?!? Itsekkin olemme vähän arkaa sorttia…  Ja silloin kun oikein aristuttaa voi, joko koettaa olla itse rohkea, tai auttaa toista olemaan rohkea. Toisten auttaminen olisi enkeliteko. Tunsin kuinka yritin selittää elämän tärkeimpiä tukipilareja ja koin itseni hyvin heiveröiseksi. Onneksi voisin kertoa enkeliteoista ja me voisimme niitä harjoitella vielä moneen kertaan…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

taas yksi niitä päiviä…

oioioioi…. nyt jo helpottaa. Vähän. Oli taas yksi niitä päiviä. Niitä päiviä, että haluaisi ajan kuluvan vallan nopeasti. Mutta ei. Mikään ei liiku, nytkähdä saati lutviudu. Koko elämä jauhaa paikallaan. Ja se saa muurahaiset kiipeilemään pohkeilla, pistelyn tarttumaan käsiin ja aiheuttaa rauhattomuutta mielentilaan. Kaiken kukkuraksi pinna on kireällä. Varapäre on poltettu jo moneen kertaan.

Helpointa olisi ottaa vain askel uuteen. Mutta kun nyt on yksi niitä päiviä, milloin ei ole lupa näin tehdä. Löytyy kymmenen syytä, että on viisaampi odottaa ja kahdeksan hyvää miksi ei ylipäätään mitään pitäisi muuttaa. Ole siinä sitten itsesi kanssa kädenväännössä ja perustele pirulle olkapäällä, että ei nyt vaan huomenna, tai ensiviikolla, tahi ensikuun kahdeskymmenesviides…
Sokeudun itseni kanssa painiskeluun ja unohdan ne kaikkein tärkeimmät. Jos en nyt unohda, mutta en osaa vapauttaa itseäni siihen hetkeen. Ja sitten illalla, kun päivä on jo ohi, mietin lasten leikkejä, naurunhelinää ja sitä kuinka en joutanut olemaan seurana ja hymyilemään mukana vaan murehdin itseni kanssa. Pyörittelin turhanpäiväisiä aikuisten asioita sadannentuhannen kerran ja samalla radalla. Siinä on tämän hetken suurin työmaani. Nauttia tästä hetkestä. Uskaltaa ja tohtia jättää turhanpäiväinen murehtiminen, katsoa lasten loistavia silmiä ja tartuttaa itseensä elämän palo. NYT. Päivämmehän on luettu, murehdimme niistä tahi emme.

Avaampa siis akkunat satoi tai paistoi ja annan tunkkaiset ajatukset tuulten kuljetettavaksi. Tulkoot takaisin sateiden peseminä ja auringon valkaisemina. Aamu nousee huomennakin, mutta nyt asetun itseeni.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

pyryttää

Tulkoon silmitön talvi, jäätyköön maa!!!!! Ukko-ylijumalan emäntä pöllyyttää täkkejä. Taivas on mustana pilvistä. Tuuli viimoo korvissa ja kieputtaa tonneittain valkoista untuvaa. Ihmiset pysyvät torpissaan. Ne joiden on pakko mennä ulos nostelevat kauluksiaan ja hartioitaan korviin, ja nirpistelevät neniään.

Meilläkin käytiin keskustelu joskos mennään ulos. Enhän minä sitä ymmärtänyt. Sitä, että ulosmenoa ylipäätään kyseenalaistetaan. Tottakai me mennään ulos! Lapset kans! Lämmintä vaatetta löytyy.

Siellä sitä sitten oltiin. Mäessä. Lunta tuprutti. Tuuli ulisi ja minun sieluni lauloi onnesta. Tilaa ja raitista ilmaa riitti. Kahden tunnin jälkeen pidettiin sumppitauko. Kolme kertaa kiellon päälle ja sitten nokka kohti kotia. Meillä kaikilla oli punaiset posket, peikkotukka ja ulkoilman puhdistama iloinen ja rauhallinen mieli… en enempää voisi toivoa!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

piparinkoristelua

Satoi vettä. Kylmää, kalseaa ja kehtuutti lähteä ulos. Onneksi hiljattain paistetut piparit koputtelivat laatikon kantta. Eihän siinä muu auttanut, kuin hämmentää tomusokeria ja kananmunanvalkuainen keskenään. Ottaa trippipussi kauniiseen käteen, tehdä siitä pursotin ja käydä hommaan. Lapset olivat riemuissaan. Tomusokerisotkua ja piparinmuruja. Eikä kukaan jäänyt nuolemaan näppejään… Kuulostaa lasten unelmalta. Taisi ollakin.

Muistelin omaa lapsuuttani. Piparit tehtiin perinteisesti itsenäisyyspäivänä. Eikä taikinaa ollut lupa syödä. Paitsi salaapäin pöydän alla. Niinkuin nuo omat nyt tekivät. Taisi mummo siitä olla tietoinen, tuumin näin jälkeenpäin. Piparikakkutalokin tehtiin joskus ja se kyllä sai karuskilunta katolleen ja kirjavat ikkunat. Mutta oli kyllä ainoa koristeltu piparihärdelli.  Mietiskelin piparitähtien, yksisarvisten ja joulukuusipipareiden makaillessa uusissa tomusokerimekoissaan, että miksiköhän näin oli. Lienee ollut maalaistalossa lapsiparven kaitsijoilla muutakin tekemistä. Ja siinä se sitten oli: minulle oli tullut tekemisen puute!

Onneksi on huonompiakin hommia purkaa tekemisen puutetta 🙂

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

pipareita ja kaikkea taivaan ja maan väliltä

Paistettiin pipareita. Ihan useamman emännän voimin. Otin tavakseni kutsua piparinpaistoon hyviä naisia jo noin yhdeksän vuotta sitten. Kaikki eivät tietenkään ehdi, jouda tahi kerkiä, mutta aina on ainakin kolmesta ruokakunnasta ollut piparinvääntäjiä. Laitan tämän kutsun marraskuussa mieluusti ja syitä on muutamakin. Lapsuudesta muistan, kuinka mukavaa oli isolla porukalla leipoa. Olimme kolmen sukupolven suurperhe. Jokaisella oli oma tehtävä ja homma joutui. Nyt suku on kuka missäkin, mutta halu leipoa palaa rinnassa edelleen.

Porukalla tekeminen on siis minulle mieleistä. Jokainen ottaa mukaansa useamman taikinan. Paikanpäällä kaulin heiluu ja jauho pöllyää. Sitten kanelintuoksuisen ja vaniljanmakuisen päivän päätteeksi kaikki voivat kiikuttaa monta sorttia joulunmakua kotiinsa. Lisäksi tekemisen lomassa on luontevaa pohdiskella elämisen suuria kysymyksiä. Tietysti myös aviomiesten, naapureiden ja sukulaisten tekemiset ja tekemättäjättämiset ruoditaan ja jätetään omaan arvoonsa.

Tälläkertaa minua jäi erityisesti mietityttämään keskustelu elämästä, tulotasosta ja onnesta. Joku oli lukenut ekonomin kirjoittaman kirjan siitä, mitkä asiat vaikuttavat positiivisella korrellaatiolla onnellisuuden tunteeseen ja siitä mihin keski-iänkriisi perustuu. Aika poika tuo kirjoittaja, mietin. Kirjassa oli kaksi kantavaa ajatusta. Ensinnäkin onnen tunteeseen vaikuttaa tulotaso. Eli yksinkertaisesti mitä enemmän tuloja, sitä onnellisempi ihminen on. Asiassa on tietysti mutta. Korrellaatio ei ole yksi yhteen ja mitä suuremmat tulot sitä pinempi ”lisäonnentunne” tulojen kasvusta tulee. Rajana olisi kuulemma 100k vuositulot.

Aha. Se sanonta kyllä meni niin, että mukavampi itkeä mersussa kuin mitä pillittää ladassa. Ja omaltakin kohdalta tietää, että on mukavampaa kun ei jokaista penniä tai senttiä tarvitse venyttää. Tuohon onnen yhtälöön kuuluu kuitenkin vielä joku tuntematon muuttuja. Muuten rokkitähtien ja toimitusjohtajien ei tarvitsisi päättää päiviään ennenaikaisesti…

Toinen esitetty ajatus oli syy keski-iänkriisiin. Se kuului suunnilleen näin: teininä ja nuorena aikuisena maailma on taivasta myöten auki. Jokainen on itsevarma, maailmanvalloittaja ja aikuisena kaikista tulee joko presidentti, rokkitähti tai vähintään suuren firman toimitusjohtaja. Töissä painetaan niska limassa. Tulosta tehdään. Uraputken päästä on saatu kiinni ja hierarkian tikkaita kiivetään. Aika on käsitteenä joustava ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu olevan aikaa rutkasti. Sitten ne vuodet alkavat vierimään. Ihan huomaamatta. Neljäkymmentä tulee linssiin. Ei olla vielä presidenttejä eikä rokkitähtiä. Edellisestä palkankorotuksestakin on jo pari vuotta. Mitä HITTOA on meneillään? Ensimmäiset tutut kuolevat syöpään tai saavat sydärin. Ainakin toinen vanhemmista tai yksi tädeistä on jo toinen jalka haudassa. Elämälle annetaan rankalla kädellä viimeinen käyttöpäivä… Tulee hätä. Kerkeänkö tehdä mitä halusin? Voinko ylipäänsä tehdä mitä halusin? Mitäs minä nyt sitten halusinkaan? Koko joukko asioita kyseenalaistetaan. Ollaan tyytymättömiä. Etsitään suuntaa ja sitä omaa itseään. Elämä on jo näyttänyt, ettei se maailma olekkaan ihan taivasta myöten auki – ainakaan kaikille. Minulle. Pelätään pettymyksiä, menetyksiä, epäonnistumisia… Niitä pelätään enemmän, kuin mitä onnistumisten mahdollisuus antaa valoa ja toivoa. Siinä sitten kärvistellään. Onneksi on muutos kuitenkin kulman takana. Kun päästään kuuteen kymppiin, niin osataan elämää katsoa toisin silmin. Se kulkee omalla painollaan. Ei ole enää mitään menetettävää. Uskalletaan olla oma itsensä. On naurettu ja itketty ja jokainen päivä on elämisen arvoinen. Että näin.

Mikä mättää? Mikä yhteiskunnan kiemura saa meidät haluamaan enemmän ja elämään vähemmän? Se on selvä, että Darvinismille on kiitos meidän selviytymisestä dinosaurusten jaloista ja jääkauden kourista. Ilman sitä ei olisi tiedonhalua, ei yrittäjyyttä, ei sisua eikä pitkäjänteisyyttä. Eikö olisi aika hienoa jos saisi tuon mainitsemani ekonomin yhtälön ruukattua niin, että lopputulos olisi kivasti tuloja, mutta rutkasti elämää. Ihan alusta loppuun asti. Ja että sen keski-iän kohdalla voisi katsoa taakseen, puistella päätään kommelluksille ja hymähtää vastoinkäymisten kasvattamalle luonteelle. Sitten nostettaisiin kaulus pystyyn ja jatkettaisiin elämää. Osattaisiin olla tyytyväisiä vaikka vähästä ja iloita pienestä? Muistelen monenkin 1920-luvulla syntyneen omanneen tuon taidon. Vai onko Darvinismi kasvattanut tuonkin ulos meistä?

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

mielitekoja

Saan kalaa ihan liian harvoin ja se tuntuu kovin kalliilta. Sitä kun joskus sai itse pyydettyä. Niinpä ostin lohta ja kurkkasin Kotikokin sivuilta resptiä graavilohelle ja vaihdoin sokerin siihen valkaisemattomaan sokeriin. Tältä näytti ennen jääkaapissa painonalla olemista. Kahden vuorokauden jälkeen kannattaa poistaa pinnalta pippurit talouspaperilla. Säilyy ihan hyvin – jollei tule syötyä

.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti