Voi itku ja enkelitekoja

On hiihtoloma. Lapset (ja äidit) tarvitsevat lomaohjelmaa. Meidän kunnassa on järjestetty jumppaa urheiluhallilla, uintia uimahallilla kullekkin ikään ja kokoon katsoen. Ihan mahtavaa.

Seisoin pienen esikouluesikoiseni kanssa odottamassa uimahallille sisäänpääsyä. Tiesin, ettei kaikki mene ihan helpoimman kaavan mukaan. Siksi suunnitelmaani kuuluikin jäädä lasin taakse vartomaan kunnes uimiset oli uitu ja auttaisin pukemisessa…

Siinä meidän vieressä oli isompi tyttö, jonka poskille vierivät kyyneleet. Kysyin oliko kaikki hyvin. Tyttö pudisti päätään. Minä puolestani polvistuin ja kysyin että: ”No mikä on hätänä?” Tyttö sanoi, että kun kukaan ei leiki hänen kanssaan. Mielessäni pyrähti lentoon ajatusten varpusparvi… ”Lapsille opetetaan, ettei vieraille saa jutella. Kuinka minä kahden lapsen äitinä voisin jättää itkevän lapsen ilman huomiota? Yksin.” Kysyin, että: ”Missä tyttö käy koulua ja monennella luokalla?” Angelina kertoi koulun nimen ja sanoi olevansa toisluokkalainen. Oma tyttäreni puristi tiukasti uimapussiaan ja kuunteli ihan hiljaa. Kerroin, että meilläkään ei ollut ketään tuttuja uimaan menossa. Angelinan kasvot kirkastuivat hetkeksi ja hän sanoi, että hän voisi leikkiä tyttäreni kanssa. Esikoiseni rutisti uimakassiaan vieläkin tiukemmin, tuijotti minuun nappisilmineen ja vaikeni.

Pukuhuoneessa vakuuttelin molemmille pysyväni lasin takana koko uintireissun ajan. Kaikki olisi hyvin. Heillä olisi hauskaa. Vilkuttaisin.

Ilmassa oli vahvana oman tyttäreni ujous, joka esti häntä lähtemästä vieraan tädin matkaan vakuutteluistani huolimatta ja toisaalta halu luottaa äitiin, halu lähteä tekemään hauskuutta. Samaan uimahallin kosteaan ilmaan sekoittui vieraan tytön hätä, yksin jätettynä, terve kotoa saatu tuntemattomien vierastus ja tarve luottaa johonkuhun aikuiseen. Oikea tunteiden ja tarpeiden ristiriita.

Muistojen syövereistä nousi lapsuuden ensimmäisellä leirillä kokemani iltanuotioleikki… osallistua saivat vain osa. Piti viitata. Vasta puolen illan jälkeen ylipäänsä uskalsin osoittaa haluavani mukaan. Mukaan olin tietysti halunnut ihan ensihetkestä lähtien. Osanottajien piti mennä nurkan taakse piiloon, ettei kupletin juoni tulisi esille turhan ajoissa. Nimeni kuultuani kävelin iltahämärässä pehmeää havunneulasilla peitettyä polkua leirinuotiolle. Istuin ringin keskelle. Minua jännitti. Leikittiin: sano minulle; ketä sinä rakastat. Ensimmäisen kerran esitettyyn kysymykseen vastasin: ”Äitiä ja isää.” Hyvin hiljaa. Ohjaaja esitti kysymyksen monesti. Minä vastasin joka kerta: ”Äitiä ja isää.” Epävarmuuteni kasvoi. Kaikki katsoivat. Halusin vajota maan alle. Olinhan vastannut kysymykseen jo viisi kertaa. Mitä minulta haluttiin? Lopulta, hiiren hiljaa kuiskasin silloisen ihastukseni nimen. Ympärillä istuvat lapset hörähtivät nauruun. Suuret kyynelet vierivät poskilleni. Ohjaajan oli selitettävä, että minun tulee vain toistaa hänen sanomansa sanat. Olin nöyryytetty. Palasin pää painuksissa, korvat ja silmät punoittaen omalle paikalle. En enää ikinä halua keskipisteeksi…

Ajatusten varpusparvi risteili vielä pitkään mielessäni osaamatta asettua oksalle tai löytämättä selvää suuntaa. Kaikille kerrotaan kotona, ettei saa jutella vieraille. Toisaalta sanotaan, että kun on hätä haetaan apua aikuisilta. Ja silti tunsin tarvetta selittää käytöstäni kaikille. En halunnut aiheuttaa pahaa, saati kyseenalaistaa kotoa opittua. Milloin vieraalle ei tosiaan saa jutella ja milloin on pakko jotain sanoa? Miten toivoisin oman lapseni kanssa toimittavan?

Ja sydäntäni raastoi näky itkevästä kahdeksanvuotiaasta siinä vieressä. Kuvittelin hänen hätänsä omakseni. Se oli suunnaton. Maailman kaikkeuden mittakaavassa ihan mitätön, mutta kahdeksanvuotiaalle, ujolle elämänalulle ihan murskaava.

Kuinka monta kertaa itse elämässäni olin saanut apua tuiki tuntemattomilta. Enkelien apua. Enkelien apua kanssaihmisten tekemänä. Kuinka äärettömän kiitollinen olin joka kerta ollut. Ojennettu käsi, neuvo, lämpimät sanat, katto pään päälle, turva, hymy ja mikä milloinkin oli tullut tutuilta, mutta vielä useammin, silloinkun maailma kohteli kaikkein kaltoimmin, sitä olin saanut ihan tuiki tuntemattomilta. Ihmisiltä, joita en koskaan ennen ollut nähnyt, ja ihmisiltä joita en varmaan koskaan enää tapaisi. Apu oli aina tullut suoraan sydämestä, pyyteettä ja ehdoitta. Ja jos mihinkään muuhun en uskoisi, niin uskoin siihen, että lähimmäistä tulee auttaa.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi Angelinasta. Miksi tämä oli itkenyt ja lähtenyt kesken kaiken pois. Yritin kertoa, että joskus elämässä ujostuttaa ja hirvittää uudet asiat uusien ihmisten kanssa. Eikö?!? Itsekkin olemme vähän arkaa sorttia…  Ja silloin kun oikein aristuttaa voi, joko koettaa olla itse rohkea, tai auttaa toista olemaan rohkea. Toisten auttaminen olisi enkeliteko. Tunsin kuinka yritin selittää elämän tärkeimpiä tukipilareja ja koin itseni hyvin heiveröiseksi. Onneksi voisin kertoa enkeliteoista ja me voisimme niitä harjoitella vielä moneen kertaan…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

taas yksi niitä päiviä…

oioioioi…. nyt jo helpottaa. Vähän. Oli taas yksi niitä päiviä. Niitä päiviä, että haluaisi ajan kuluvan vallan nopeasti. Mutta ei. Mikään ei liiku, nytkähdä saati lutviudu. Koko elämä jauhaa paikallaan. Ja se saa muurahaiset kiipeilemään pohkeilla, pistelyn tarttumaan käsiin ja aiheuttaa rauhattomuutta mielentilaan. Kaiken kukkuraksi pinna on kireällä. Varapäre on poltettu jo moneen kertaan.

Helpointa olisi ottaa vain askel uuteen. Mutta kun nyt on yksi niitä päiviä, milloin ei ole lupa näin tehdä. Löytyy kymmenen syytä, että on viisaampi odottaa ja kahdeksan hyvää miksi ei ylipäätään mitään pitäisi muuttaa. Ole siinä sitten itsesi kanssa kädenväännössä ja perustele pirulle olkapäällä, että ei nyt vaan huomenna, tai ensiviikolla, tahi ensikuun kahdeskymmenesviides…
Sokeudun itseni kanssa painiskeluun ja unohdan ne kaikkein tärkeimmät. Jos en nyt unohda, mutta en osaa vapauttaa itseäni siihen hetkeen. Ja sitten illalla, kun päivä on jo ohi, mietin lasten leikkejä, naurunhelinää ja sitä kuinka en joutanut olemaan seurana ja hymyilemään mukana vaan murehdin itseni kanssa. Pyörittelin turhanpäiväisiä aikuisten asioita sadannentuhannen kerran ja samalla radalla. Siinä on tämän hetken suurin työmaani. Nauttia tästä hetkestä. Uskaltaa ja tohtia jättää turhanpäiväinen murehtiminen, katsoa lasten loistavia silmiä ja tartuttaa itseensä elämän palo. NYT. Päivämmehän on luettu, murehdimme niistä tahi emme.

Avaampa siis akkunat satoi tai paistoi ja annan tunkkaiset ajatukset tuulten kuljetettavaksi. Tulkoot takaisin sateiden peseminä ja auringon valkaisemina. Aamu nousee huomennakin, mutta nyt asetun itseeni.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

pyryttää

Tulkoon silmitön talvi, jäätyköön maa!!!!! Ukko-ylijumalan emäntä pöllyyttää täkkejä. Taivas on mustana pilvistä. Tuuli viimoo korvissa ja kieputtaa tonneittain valkoista untuvaa. Ihmiset pysyvät torpissaan. Ne joiden on pakko mennä ulos nostelevat kauluksiaan ja hartioitaan korviin, ja nirpistelevät neniään.

Meilläkin käytiin keskustelu joskos mennään ulos. Enhän minä sitä ymmärtänyt. Sitä, että ulosmenoa ylipäätään kyseenalaistetaan. Tottakai me mennään ulos! Lapset kans! Lämmintä vaatetta löytyy.

Siellä sitä sitten oltiin. Mäessä. Lunta tuprutti. Tuuli ulisi ja minun sieluni lauloi onnesta. Tilaa ja raitista ilmaa riitti. Kahden tunnin jälkeen pidettiin sumppitauko. Kolme kertaa kiellon päälle ja sitten nokka kohti kotia. Meillä kaikilla oli punaiset posket, peikkotukka ja ulkoilman puhdistama iloinen ja rauhallinen mieli… en enempää voisi toivoa!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

piparinkoristelua

Satoi vettä. Kylmää, kalseaa ja kehtuutti lähteä ulos. Onneksi hiljattain paistetut piparit koputtelivat laatikon kantta. Eihän siinä muu auttanut, kuin hämmentää tomusokeria ja kananmunanvalkuainen keskenään. Ottaa trippipussi kauniiseen käteen, tehdä siitä pursotin ja käydä hommaan. Lapset olivat riemuissaan. Tomusokerisotkua ja piparinmuruja. Eikä kukaan jäänyt nuolemaan näppejään… Kuulostaa lasten unelmalta. Taisi ollakin.

Muistelin omaa lapsuuttani. Piparit tehtiin perinteisesti itsenäisyyspäivänä. Eikä taikinaa ollut lupa syödä. Paitsi salaapäin pöydän alla. Niinkuin nuo omat nyt tekivät. Taisi mummo siitä olla tietoinen, tuumin näin jälkeenpäin. Piparikakkutalokin tehtiin joskus ja se kyllä sai karuskilunta katolleen ja kirjavat ikkunat. Mutta oli kyllä ainoa koristeltu piparihärdelli.  Mietiskelin piparitähtien, yksisarvisten ja joulukuusipipareiden makaillessa uusissa tomusokerimekoissaan, että miksiköhän näin oli. Lienee ollut maalaistalossa lapsiparven kaitsijoilla muutakin tekemistä. Ja siinä se sitten oli: minulle oli tullut tekemisen puute!

Onneksi on huonompiakin hommia purkaa tekemisen puutetta 🙂

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

pipareita ja kaikkea taivaan ja maan väliltä

Paistettiin pipareita. Ihan useamman emännän voimin. Otin tavakseni kutsua piparinpaistoon hyviä naisia jo noin yhdeksän vuotta sitten. Kaikki eivät tietenkään ehdi, jouda tahi kerkiä, mutta aina on ainakin kolmesta ruokakunnasta ollut piparinvääntäjiä. Laitan tämän kutsun marraskuussa mieluusti ja syitä on muutamakin. Lapsuudesta muistan, kuinka mukavaa oli isolla porukalla leipoa. Olimme kolmen sukupolven suurperhe. Jokaisella oli oma tehtävä ja homma joutui. Nyt suku on kuka missäkin, mutta halu leipoa palaa rinnassa edelleen.

Porukalla tekeminen on siis minulle mieleistä. Jokainen ottaa mukaansa useamman taikinan. Paikanpäällä kaulin heiluu ja jauho pöllyää. Sitten kanelintuoksuisen ja vaniljanmakuisen päivän päätteeksi kaikki voivat kiikuttaa monta sorttia joulunmakua kotiinsa. Lisäksi tekemisen lomassa on luontevaa pohdiskella elämisen suuria kysymyksiä. Tietysti myös aviomiesten, naapureiden ja sukulaisten tekemiset ja tekemättäjättämiset ruoditaan ja jätetään omaan arvoonsa.

Tälläkertaa minua jäi erityisesti mietityttämään keskustelu elämästä, tulotasosta ja onnesta. Joku oli lukenut ekonomin kirjoittaman kirjan siitä, mitkä asiat vaikuttavat positiivisella korrellaatiolla onnellisuuden tunteeseen ja siitä mihin keski-iänkriisi perustuu. Aika poika tuo kirjoittaja, mietin. Kirjassa oli kaksi kantavaa ajatusta. Ensinnäkin onnen tunteeseen vaikuttaa tulotaso. Eli yksinkertaisesti mitä enemmän tuloja, sitä onnellisempi ihminen on. Asiassa on tietysti mutta. Korrellaatio ei ole yksi yhteen ja mitä suuremmat tulot sitä pinempi ”lisäonnentunne” tulojen kasvusta tulee. Rajana olisi kuulemma 100k vuositulot.

Aha. Se sanonta kyllä meni niin, että mukavampi itkeä mersussa kuin mitä pillittää ladassa. Ja omaltakin kohdalta tietää, että on mukavampaa kun ei jokaista penniä tai senttiä tarvitse venyttää. Tuohon onnen yhtälöön kuuluu kuitenkin vielä joku tuntematon muuttuja. Muuten rokkitähtien ja toimitusjohtajien ei tarvitsisi päättää päiviään ennenaikaisesti…

Toinen esitetty ajatus oli syy keski-iänkriisiin. Se kuului suunnilleen näin: teininä ja nuorena aikuisena maailma on taivasta myöten auki. Jokainen on itsevarma, maailmanvalloittaja ja aikuisena kaikista tulee joko presidentti, rokkitähti tai vähintään suuren firman toimitusjohtaja. Töissä painetaan niska limassa. Tulosta tehdään. Uraputken päästä on saatu kiinni ja hierarkian tikkaita kiivetään. Aika on käsitteenä joustava ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu olevan aikaa rutkasti. Sitten ne vuodet alkavat vierimään. Ihan huomaamatta. Neljäkymmentä tulee linssiin. Ei olla vielä presidenttejä eikä rokkitähtiä. Edellisestä palkankorotuksestakin on jo pari vuotta. Mitä HITTOA on meneillään? Ensimmäiset tutut kuolevat syöpään tai saavat sydärin. Ainakin toinen vanhemmista tai yksi tädeistä on jo toinen jalka haudassa. Elämälle annetaan rankalla kädellä viimeinen käyttöpäivä… Tulee hätä. Kerkeänkö tehdä mitä halusin? Voinko ylipäänsä tehdä mitä halusin? Mitäs minä nyt sitten halusinkaan? Koko joukko asioita kyseenalaistetaan. Ollaan tyytymättömiä. Etsitään suuntaa ja sitä omaa itseään. Elämä on jo näyttänyt, ettei se maailma olekkaan ihan taivasta myöten auki – ainakaan kaikille. Minulle. Pelätään pettymyksiä, menetyksiä, epäonnistumisia… Niitä pelätään enemmän, kuin mitä onnistumisten mahdollisuus antaa valoa ja toivoa. Siinä sitten kärvistellään. Onneksi on muutos kuitenkin kulman takana. Kun päästään kuuteen kymppiin, niin osataan elämää katsoa toisin silmin. Se kulkee omalla painollaan. Ei ole enää mitään menetettävää. Uskalletaan olla oma itsensä. On naurettu ja itketty ja jokainen päivä on elämisen arvoinen. Että näin.

Mikä mättää? Mikä yhteiskunnan kiemura saa meidät haluamaan enemmän ja elämään vähemmän? Se on selvä, että Darvinismille on kiitos meidän selviytymisestä dinosaurusten jaloista ja jääkauden kourista. Ilman sitä ei olisi tiedonhalua, ei yrittäjyyttä, ei sisua eikä pitkäjänteisyyttä. Eikö olisi aika hienoa jos saisi tuon mainitsemani ekonomin yhtälön ruukattua niin, että lopputulos olisi kivasti tuloja, mutta rutkasti elämää. Ihan alusta loppuun asti. Ja että sen keski-iän kohdalla voisi katsoa taakseen, puistella päätään kommelluksille ja hymähtää vastoinkäymisten kasvattamalle luonteelle. Sitten nostettaisiin kaulus pystyyn ja jatkettaisiin elämää. Osattaisiin olla tyytyväisiä vaikka vähästä ja iloita pienestä? Muistelen monenkin 1920-luvulla syntyneen omanneen tuon taidon. Vai onko Darvinismi kasvattanut tuonkin ulos meistä?

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

mielitekoja

Saan kalaa ihan liian harvoin ja se tuntuu kovin kalliilta. Sitä kun joskus sai itse pyydettyä. Niinpä ostin lohta ja kurkkasin Kotikokin sivuilta resptiä graavilohelle ja vaihdoin sokerin siihen valkaisemattomaan sokeriin. Tältä näytti ennen jääkaapissa painonalla olemista. Kahden vuorokauden jälkeen kannattaa poistaa pinnalta pippurit talouspaperilla. Säilyy ihan hyvin – jollei tule syötyä

.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

maanantaita

Hain tuossa työpaikkaa. Ei mitään suuren suurta, mutta ei se tyhjäntoimittajankaan virka ollut. Ihan sellaista paikkaa, mikä itselle tuntui juuri siltä oikealta. Toisin sanoen: halusin sen työpaikan. Tapani mukaan viimeviikolla sitten yritin kysellä, että kuinkas kävi. Nyt tiedän. Ei tärpännyt. Ottaa päähän.

Kieltävät vastaukset on aina ikäviä. Ja eritoten ne kieltävät vastaukset, joita ei toivoisi ovat … hmmm… haastavia käsiteltäviä.

Suunnitelmani uudesta elämästä ajoi niin sanotusti karille. Raavin päätäni ja mietin. Perusteluita kieltäviin päätöksiin olen jo ehtinyt kuulla laidasta laitaan. ”Muuten täydellinen, mutta kokemus puuttuu.” – miten pirussa sitä kokemusta saa, jollei ensimmäinen työpaikka heru?!? ”Ylikoulutettu.” – jaa-a, eikös koulutettua väkeä kaivattu? ”Liikaa työkokemusta, sinulle kävisi aika pitkäksi.” – antakaapas hyvät ihmiset minun ihan itse päättää missä minulle aika käy pitkäksi ja missä ei! Niin, ja tietysti kategoria sinänsä ovat ne henkilöstöhallinnon tädit ja sedät, joihin ei saa yhteyttä… Saas kattoo, mikä oli tällä kertaa syynä.

Ei kirvestä viellä kaivoon heitetä. Pistetään mietintämyssy päähän. Vedetään oikein silmille, etteivät kaupungin valot häiritse. Vedetään syvään pakkasilman kirpeyttä, ja kuvitellaan että maantien äänet on tuulen suhinaa puissa… Jokunen mutka on taas tehtävä, ennenkuin pääsen maaseudun rauhaan. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan ja kuinka monta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Moikka maailma!

Moikka maailma!

Naapuri soitti.  Mukavaa sinänsä. Kertoi, että vaimonsa haettiin ambulanssilla. Kyyneleet silmissä. Ikää 72v. Ei lapsia. Halusin halata. Halasin. Mieheni tarjoutui ajamaan sairaalalle. Kuinkas muuten. Huomenna on uusi päivä, mutta on asioita, jotka pitää tehdä tänään. NYT. On asioita, joita ei voi siirtää. On monta kertaa, jolloin ”minä rakastan sinua” voidaan sanoa huomenna, ensiviikolla, tai joskus tulevaisuudessa… Ja on asioita jotka pitää tehdä nyt. Juuri nyt.

Nyt oli yksi niistä, ”nyt tai ei ikinä” tilanteista. Toivottavasti Kristiina toipuu. Kävi kuinka kävi, NYT, oli juuri nyt.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | 1 kommentti