Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Meidän Esikoisella on koulussa teemana ¨leikit ennen ja nyt¨. Koululaisten isovanhemmat on kutsuttu osallistumaan koululaisten iltapäivään ja kertomaan heille omasta lapsuudestaan ja niistä leikeistä mitä silloin joskus muinoin oli leikitty.

Olin surullinen. Esikoisemme isän puolelta mummi nukkui pois lyhyen ja raskaan sairauden takia jo kauan ennen yhteistä aikaamme. Iso-isä olisi maisemissa, ja hänen lapsuudesta olisi yhtä jos toista kerrottavaa. Mutta hän ei millään jaksa olla lasten kanssa tuntia kauempaa. Saati kertoa tarinoita tai ohjata leikkiä.
Minunkin vanhemmistani toinen on jo kuollut ja lasten Ukki on jo vuosia matkustuksestakieltäytyjä. Hänelläkin olisi tarinoita kerrottavaksi. Juttelimme juuri lapsuusmuistoistamme. Kuinka kesät kuluivat seppeleitä sitoen, käpylehmiä tehden ja paimentaen, uiden, marjassa, kalassa, kasvimaalla, lehmähaassa paimenessa, puusavotassa, sadonkorjuussa, marjassa, sienessä. Talvella laskettiin pulkalla, tehtiin lumilinnoja, lumiukkoja ja -lyhtyjä, haettiin puita, lämmitettiin saunaa, siivottiin, leivottiin ja oltiin lumisotasta, käytiin pilkillä ja kylässä, leivottiin. Kun kevät oli korvalla kerättiin pajunoksia, koristeltiin virpomavitsoja, tehtiin ojia ja padottiin puroja, juostiin hankiaisia jänisten kanssa kilpaa, kulotettiin nurmea, kylvettiin siemeniä, valvottiin vasikointia, leivottiin… Ei kumpikaan kummempia leluja muistanut. Ja silti tekemistä riitti. Ihan kokoajan. Sehän oli ihan samanlainen, minun lapsuuteni!

Riemastuin, minä voisin kerätä kävyt, oksat ja kivet. Minä voisin näyttää kuinka käpylehmät tehdään ja pistetään aitaukseen. Minä uskaltaisin, osaisin ja pitäisin kertomisesta!

Sitten pysähdyin niille jalansijoilleni. Minun tarinani olisi erikoinen. Erittäin erikoinen. Maailma oli kulkenut köyhän Itä-Suomalaisen maitotilalla vietetyn lapsuuden ohi. Siinä ajassa oli puuceet vaihtuneet vesiklosetteihin, ulkosaunat sisäsuihkuihin, kesän paljaat jalat lipsukkaisiin, käpylehmät muovisiin lohikäärmeisiin, pääsiäisnoidat halloweenin noitiin, laivanupotus game-of-thronesiin,… muutos on se mitä koulu halusi lapsille näyttää. Mutta se muutos, mikä oli täällä tapahtunut kahdessa sukupolvessa, oli harpannut minun kasvutantereellani vain yhdessä.

Mitä Esikoiseni ajattelisi siitä, jos minun kertomani tarinat leikeistä ja tavoista olisivat kivikautisemmat kuin luokkatoverin isovanhempien kertomukset? Saisiko hän naurut ylleen? Syrjittäisiinkö häntä? Pieni mahdollisuus olisi, että opettaja osaisi nähdä kaiken kauniina kuten tarinan rumasta ankanpojasta. Mutta minua pelotti. Hävetti. Että voisin aiheuttaa surua ja kärsimystä lapselleni oman täydellisen-vanhanajan lapsuuteni takia.

Olin ylpeä juuristani. Enkä uskalla niistä nyt kertoa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

tervetuloa syksy!

Eläköön vesisade, kumisaappaat, myrskytuuli ja pimenevät illat!

Vihdoin syksy kopistelee kulmilla. Se on ujuttanut varpaansa jo ovenväliin ihan huomaamatta, mutta nyt kun sääennustus lupailee vesisadetta seuraavaksi kahdeksi viikoksi putkeen, niin voinemme syksyn virallisesti toivottaa tervetulleeksi. Ja minähän rakastan syksyä!

Pääskyset lentelivät tässä jo jonkun aikaa sitten niissä suurissa laumoissa, jotka lupailevat etelään lähtöä. Minulla muuttolintujen siivittämä haikeus sydämmessä. Jokunen mattimyöhäinen vielä näkyy, ennenkuin nekin heittävät hyvästit vain palatakseen taas ensikeväänä muistuttamaan pohjoisen valkoisista kesistä. Lisää haikeutta.

Tiaiset näyttävät taas valkoisia poskipeilejään meidänkin pihassa. Toinen syksyn varma merkki. Rakastan kuunnella niiden keskenäistä asioiden selvittelyä. Iloista ja hyvin tormakkaa sepustelua.

Aamulla paistoi aurinko. Ilmassa se syksyn kuulaus, mikä paljastaa luonnon haalistuneet kesävärit ja pyyhkii kasteen laiskasti puiden lehdiltä ja nurmen korsilta, jos jaksaa. Kaino lupaus viileästä ja puolikas muisto lämpimästä. Vanha kunnon aurinko toki viellä lämmittää, niin että iltapäivällä on t-paita-keli, jollei pohjoistuuli tuo sitä vesisadetta jo etukäteen. Tämä puolestaan raivaa ylimääräiset ihmiset takaisin neljän seinän sisälle ja tekee tilaa hengittää. Kiitos siitä.

Parasta aikaa lukea, kulkea, leipoa, paistaa, elää ja rakastaa…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

kuinka kauan täytyy jaksaa?

Kaikki tunnette tarinan koivusta ja tähdestä. Tarinan juoni on helppo: perhe laittaa lapsensa sotaa pakoon vieraalle maalle. Lapset kasvavat ja varttuvat. Hoivaperhe kehottaa lapsia unohtamaan kotimaansa ja näkemään nykyisen asuinpaikan kotina. Nuoret kuitenkin kaipaavat koivuaan ja tähteään. Eräänä päivänä he ottavat ja lähtevät etsimään kotiaan, sen paremmin tietämättä missä se tarkkaan on. Mukanaan heillä on muistot ja usko. Vastoinkäymisten jälkeen nuoret löytävät kuin ihmeen kaupalla juuri tuon muistojensa koivun ja sen latvassa loistavan aamutähden…

Minä tunnen olevani tuon tarinan tyttö. Kaikki ympärilläni kertovat, kuinka täydellisen paikan olen löytänyt. Oma järjenäänenikin tuota toistaa. Sydämeni kuitenkin pakahtuu. Se on särkymäisillään koti-ikävän raskaan taakan alla. Kaipaan koivun katveeseen kuuntelemaan tuulen suhinaa lehvistössä ja haarapääskysen liverrystä vetosillan yli kulkevalla sähkölangalla. Kaipaan nokkosten vahvaa tuoksua entisen emakkoaidan suojassa. Kaipaan hikisen heinänteon tuoksua ja sitä lämmintä kiveä mistä kiventieraa irtoili eväsleipiä syötäessä. Kaipaan myös sitä yksinkertaista, köyhyyden synnyttämää kiitollisuutta pienistä asioista: tuokkonen lillukoita, kourallinen onkimatoja, saunavastantuoksu, kerppujen tekoa talveksi, ainainen uunipuiden pinoaminen…

Ensin en edes huomannut koti-ikävää. Vuosien mittaan sen huomasin, kun reissut entisille kotikonnuille muodostuivat henkireijäksi ja ainoaksi syyksi jaksaa arkea. Mutta kuinka kauan tytön täytyy jaksaa, ennenkuin matka kohti tähteä ja koivua kohti alkaa? Kuinka kauan on riittävästi, että voi sanoa: nyt? Nyt on aika lähteä kotiin. Lopullisesti? Onko se nyt? Ja monen muun maailma järkkyy. Vai onko se sitten kun se parantumaton syöpä tai ensimmäinen sydänleikkaus on työn alla? Kuinka kauan täytyy jaksaa, että on lupa olla itsekäs ja saa lähteä kotiin? Kun minä en millään enää jaksaisi odottaa…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

… emmehän me voida, kun ne ei oo meidän lapsii…

Meidän kylällä tapahtui taas. Esiteltiin kunnan firmoja ja toimitsijoita. Näyttelyteltan vieressä oli ulkona lapsillekin ohjelmaa. Sai ihastella palo-autoa ja jopa kiivetä sen sisälle. Aitauksessa oli porsaita, kilejä ja vasikoita ihmeteltäväksi. Ja suuren suuri pölli oli pistetty pitkälleen, niinettä suuret ja pienet saivat kokeilla voimiaan justeerin kanssa.

Yksi parhaita paikkoja oli kuitenkin pomppulinna. Pomppulinnaa kohtaan minulla on aina sekalaisia tunteita. Lapset rakastavat sitä. Mutta minä, äitinä, näen vain vaaraa. Mitä jos toisiin törmää, tai tahallaan hyppää päälle, tai aurinkoisena päivänä linnassa on liian kuuma ja tulee paha olla, tai sateisena siellä kastuu ja liukastuu…

Tällä kertaa tapahtuman järjestäjät olivat ilmeisesti katsoneet jonkun ohjelman ”suomen-ninjat” tai vastaavaa, pommppulinna oli paremminkin pomppurata, jossa ensin kiivettiin kahden metrin korkeuteen, sitten hypättiin suunnattoman suurelle pallolle, jne. kunnes päästiin maaliin ja lopuksi laskettiin liukumäkeä alas. Tai tämähän oli siis ajatus.

Suurin osa neljä – kymmenvuotiaista kiersi rataa, niinkuin se oli ajateltu käytettävän. Ensin kiivettiin ylös ja sitten hypättiin ensimmäisen jättiläispallon päälle. Siinä sitten tasapainoteltiin, kunnes seuraava pallo vapautui, ja hypättiin sille tai pudota mätkähdettiin alas. Äiti- ja isärivistö valvoi omiaan enemmän tai vähemmän kiinnostuneena. Ja sitten oli tämä neljänkopla, jotka lähtivät kiertämään reittiä vastakarvaan… näin ei tarvinnut jonottaa. Heillä oli kovastikin hauskaa töniessään kavereitaan alas. Myös vastaantulijat saivat oman osansa ja kupsahtelivat reitiltä alas. Yhden tai toisen vanhemman kasvoilla käväisi närkästys. Joku haki taaperonsa pois linnasta. Minulla oli sydän syrjällään. Eikö kukaan sano mitään? Kohta johonkuhun koskee! Takanani kohistiin: ”Eihän tuossa noin kuljeta!” ”Kenenkäs lapsia nuo on?” ”No kyllähän nuo tunnetaan, eikä niiden vanhemmat ikinä mitään sano…” Katsoin hölmistyneenä keskustelijoita. ”Eihän sillä mitään väliä kenen lapsia ne on?!?” totesin. Vastaus oli vain yksikantaan: ”Jokainen pitäköön huolta omistaan.” ja ”Järjestäjien olisi pitänyt järjestää valvoja pomppulinnalle.”

Tapahtumat kulkivat odotetusti. Meidän kuopus taiteili pallon päällä ja yksi neljänkoplasta hyppäsi häntä päin. Pam – kaksi kalloa kopsahti ja Kuopuksemme putosi parkuen alas. Äiti perässä. Kattilani puhisi ja pihisi. Puhalsin ja pidin Kuopusta hyvänä. Käännyin etsimään Pudottajan käsiini ja läksyttääkseni häntä. Vastassani oli tuttujeni kasvot pidättelemässä minua: ”Älä oo menossa, ei sille voi sanoa mitään. Eihän ne ole meidän lapsia! Tehkööt mitä tekevät, ne on vanhempiensa vastuulla.” MITÄ IHMETTÄ? Vaivoin sain puristettua suuni viivaksi.

Räjähtämiseni oli nanosekunnin päässä. Millä oikeudella toisten lapset saa rikkoa selviä sääntöjä? Minkä takia niille ei kukaan kerro sääntöjä? Mitä HELVETTIiÄ on meneillään, että minulle, joka seuraa niitä sääntöjä ja pitää viellä huolen, että oma jälkikasvukin niitä seuraa, käydään lukemaan lakia ja saarnaamaan, ettei se ole minun asia?!? Kyllä HITOSSA se on MINUN asia! Minun lapseni itkee! Minun lapsi seurasi sääntöjä! Hänelläkin on oikeus! MINULLA ON VELVOLLISUUS! Velvollisuus puolustaa lastani tässä ja juuri nyt! Mihin maailma on menossa, jos kaikki kääntää vaan katseensa pois vääryyden kohdalla? Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos vain poliisi tai virallinen järjestyksestävastaava saa sanoa tai muistuttaa hyvästä käytöksestä saati huomauttaa sääntöjen noudattamisesta? Pirskatti soikoon! En minä halua olla leikkipaikkapoliisi. En missään herran rakkaudessa. Mutta mitä siitä tulee, jos käydään tekemään mitä puuttujaan ja ihmiset kääntävät vain katseensa pois tyyliin – eihän se ole minun asiani. Mihin ollaan menossa? Haloo? Omatunto? Onko ketä kotona? Tai äly? Historiantuntemus? Soiko mikään kello?

Minkälaisen yhteiskunnan haluamme itsellemme ja lapsillemme? Jokainen pitäköön huolen itsestään? Vai; lähimmäistä autetaan? ”Eihän niille voi sanoa, kun ne on sen-ja-sen lapsia… Eihän niille voi sanoa, jos ne vaikka suuttuu… Eihän niille voi sanoa, kun ei ne ole mun lapsia…” Ja kissanviikset sanon minä! Sanoa saa, sillä toisen omaisuutta ei saa särkeä, ei kukaan. Eikä pienempää tai heikompaa kiusata, tai kosketeta, ikinä.

Vieläkin kiukuttaa, vaikka vain asiaa ajattelen. Selvää on, että tämä on yksi arvo, jonka haluasin lastemme oppivan, vaikka se ei heidän elämää aina helpottane. Oikeudenmukaisuus.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

antaa aikaa arjelle

Juteltiin tuossa tädin kanssa. Niitä näitä, kuulumisia, tehtyjä ja tekemättä jääneitä. Hän mainitsi jossain välissä, että ei jaksa juosta asioiden perässä. Jos hänen tekemänä välttää, niin hyvä. Jos taas ei, niin ei sitten. Arjellekin pitää antaa aikaa, ja sen takia ei turhan perässä pidä juosta.

Kommenti jäi mieleen. Ensin se vähän kummastutti. Mutta pikkuhiljaa se alkaa avautua. Monasti elämä on vaikka viikonlopusta toiseen lentämistä. Viikolla painetaan töitä, riennetään ja kiirehditään tekemisestä toiseen. Pyykätään, siivotaan, juohutetaan ja juostaan. Viikonloput puolestaan pakataan täyteen, että ehditään harrastaa, käydä siellä sun täällä, matkustaa, näkyä. Illalla rojahdetaan sänkyyn. Nukutaan kuin tukki, tai sitten kieritään ja pyöritään lakanoiden välissä, kun huolet ja tekemistään odottavat rästit eivät laske nukkumattia lähelle…

Anna arjelle aikaa.
Istu alas. Ota kuppi kahvia. Ihan rauhassa. Kuuntele ruohon kasvua, lapsen huolia, talitintin tirskuntaa. Mummo-vainaakin tapasi sanoa: mihinkäs se on kiire, valmiissa maalimassa. Näin on. Jos vain viikonloppuna ja juhlissa eletään, niin suurin osa näistä päivistä jää elämättä ja sehän olisi sääli.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

harakan tanssi

Harakka keikkuu ja keimailee naapuritalon katolla. Aurinko kimaltelee mustan frakin liepeissä. Taitaa tanssia häitä.

Syntymäkodissani vainottiin harakoita pahanilmanlintuina. Silloin muinoin, se kuului nimittäin metsästettäviin varislintuihin. Munarosvo, hanakka kiiltävälle. Jos ei muuten huonononnentuojaa pois saatu peloteltua, niin aina löytyi pihamaasta sen verran kiviä, että lapsikatras sai sen häädettyä. Jos harakan nauru kuului pihapuusta, se tiesi nimittäin kuolemaa. Eikä kukaan kuolemaa taloonsa toivonut.

Niin oli ennen. Toisin on nyt. Linnutkin on vähissä. Ei enää voi olla niin kranttu siitä mitä ikkunastaan ihastelee. Katselen harakan tanssia ja yritän hymyillä airueelle sydämestä asti. On kevättä ilmassa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

mental training

Tässä jännättiin talviurheilun MM-kisoja. Siis mutkamäessä ja näin poispäin. Kuuntelin erään nuoren naisen antamaa haastattelua onnistuneen laskun jälkeen. Hän oli onnellinen. Kyyneliin asti liikuttunut. Harrastanut lajia koko pienen ikänsä. Totesi, että kaikki 20 maailman parasta laskettelijaa osaavat laskea sen mitä mitalleille vaaditaan. Kuka pokkaamaan lopulta pääsee, se on pääkopasta kiinni.

Jäin asiaa miettimään. Mental training. Mielen preppaus. Pääkopan parraus. Mites olisi? Lähdetäänkö? Olisiko aihetta? Kaikkihan tuota tänäpäivänä harrastavat. Huippu-urheilijoilla on jokaisella oma parraaja tai preppaaja tai treenaaja. Menestyvillä liikemiehillä ja uranaisilla myös. Jolleivat sitten käy psykiatrilla tai psygoloogilla. Sillä lailla niistä mutkista tehdään suoria ja kivet elämän polulla muuttuvat esteistä luonnetta kasvattaviksi haasteiksi. Kyllähän se olisi hienoa, kun meikäläisenkin mielen syöverit maalattaisiin kirkkailla väreillä ja sytämeeni valettaisiin uskoa siihen, että minussakin on ainesta maailman parhaaksi.

Lähtikö lapasesta? Ajatukseni jatkoi omaa latuaan. Olenhan minä ollut jo polulla maailman parhaaksi. Itse asiassa toimistotuolini on jo ollut maailman navassa. Ja siinäpä se. Se minulle kaikkein tärkein huomio tähän asti. Se mikä monelle muulle on maailman tärkeintä, ei ehkä olekkaan maailman tärkeintä minulle. Hmmm. Tietääkö se preppaaja sen? Vai preppaako jokainen laskettelijoita preppaaja laskemaan huipulle ja luirumaan 120 km/h? Ja jokainen kotiäitien parraaja, parraako hän kotiäidin takaisin uraputkeen?

Kuka preppaa vammautuneen laskettelijan takaisin elämään? Siis, ei laskettelijaksi maailmancupissa, vaan kokonaiseksi ihmiseksi, jolla on tiukka ote elämän syrjään ja tavoitteita suunnasta, millä ei ole mitään tekemistä hänen ensimmäisten 20:nen vuoden tavoitteidensa kanssa. Huh, aika homma. Ja aika vastuu.

En minä preppaajaa tarvitse. Jääräpäisyyttä löytyy omasta takaa, kiitos. Kysy vaikka mieheltä, siskolta tai keneltä tahansa, kuka minut kuvittelee tuntevansa. Sen ensimmäisen 80 prosenttia tavoitteesta minä osaan saavuttaa ihan itse oman sinnikkyyden, jääräpäisyyden, peräänantamattomuuden ja … sisun turvin. Sittenkun 80% hommasta on plakkarissa, niin sitten voidaan siitä mielen treenaajasta turista uuden miten. Nyt on toiset kuviot. Ensin on saatava se tavoite selville, ja sitä ei kukaan preppaaja minulle voi antaa. Tai kyllähän he voi. MUTTA, silloin ei tavoitellakkaan MINUN unelmiani. Ja sehän on se pointti. Kyse on meikäläisen navasta, minun maailmankaikkeuteni tarkoituksesta. Ei sen enemmästä, mutta ei sen vähemmästäkään. Suuntaa viellä etsitään, mutta sekin auttanee, kun tietää että mitä ei tarvitse… Nenä menosuuntaan ja kohti uusia haasteita.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

pullamaha

Kuopuksella alkaa uimakoulu. Hän odottaa sinne pääsyä yhtä innolla kuin mitä minäkin. Tai ehkä viellä innokkaammin.

Minä en siitä vedestä niin välitä. Sitten kuitenkaan. Paitsi jos sitä sataa, tai sillä kastellaan kukkapurkkeja, tai sen äärellä voi ihmetellä luonnon kauneutta. Mutta siinä vedessä läträäminen ei ole minun juttu. Haluan olla hommassa kuitenkin mukana ja minä tarvitsen uimapuvun. Kuulemma se uiminen olisi myös ihan terveellinen tapa liikkuakin. Bikiniä en voi laittaa päälleni. En ilkeä. Ne kaksikymppisen kurvit ovat hävinneet ja tilalle on ilmestynyt pullamaha. Ihan ikioma, eikä se niin menoa ole haitannut. Ennenkuin nyt, sinne uimahallille mentäessä.

Kerroin muksuille, että äidille etsitään seuraavaksi uimapuku.
Esikoinen katsoi minua ihmeissään.
– Äitillähän on bikini!!!
Kerroin, että äitillä on myös pullamaha…
– Eihän se haittaa! Onko kuka nauranut äidin pullamahalle? Kysyy Esikoinen totisena.
– Ei. sanon pienellä äänellä.
– Siinäs näet, ei se haittaa. Ei kukaan sen takia kiusaa. Ja minä rakastan sinua silti. sanoo Esikoiseni ja halaa minua aurinkoisesti hymyillen.
Kuopus rymistelee mukaan halaamaan.
– Äiti, minun kädet ylettyy sinun ympäri. Hänkin säteilee rakkautta ja rutistaa pullamahaani koko nelivuotiaan voimalla.

Pullamahani tuntuu sulavan tämän rakkaudenosoituksen johdosta. Toivon, että lastemme usko ihmisten hyvyyteen ja sisäiseen kauneuteen kestää elämän tuulet ja tuiverrukset.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

mitä ihmettä?

Tuoreen äidin masennus? Keski-iänkriisi? Vaihdevuosien masennus? Voihan hyvät hykkyrät kuinka monta vaihtoehtoa masennukselle taas onkaan?!?! En oikein tiedä itkeäkö, vaiko nauraa. Näyttää kuitenkin siltä, että voin sulavasti luistella pikkuvauva-sylissä-masennuksesta keski-iänkriisiin ja sitten rotkahtaa vaihdevuosien masennukseen. Toinen toiseensa sulautuen, ilman suurempia taukoja tai toppuutteluita. Voin vuodattaa kyyneliä el Ninjon tavoin, raivota tsunamina ja räjähtää kuin Eyjafjallajökull ja se on ihan normaalia. Vai onko?

Voi hyvää päivää! Onhan se ihan hyvä tietää, ettei ole yksin oman pärepyromaniansa kanssa. Vai onko rakkaalle lapselle taas vaan annettu monta nimeä? Ja jos jonkun noista on saanut takkiinsa, niin miten siitä pääsee eroon? Tätä narisemista ja vetistelyä on nyt harrastettu omiksi tarpeiksi, mutta se ohjekirja omaan pääkoppaan on joko palanut päreitä polttaessa tai sitä ei annettu minulle matkalle mukaan sitten ensinkään. Mitä ihmettä neuvoksi?

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

kirjapostia

Välillä mietityttää tämä maailman meno. Sain juuri kirjapostia. Tarkemmin; sain tuikituntemattomalta postitse Veikko Huovisen kirjan. Ihan noin vain. Ilman, että edes maksoin postimaksua. Hän ei sitä vaan enää itse tarvinnut ja tarjosi halukkaille luettavaksi. Ja laittoi postiin.

Jäin miettimään. Miksi tutuille ja perheenjäsenille tehdään pöytä koreaksi, kumarretaan ja niiataan, passataan… Siksi, koska veri on vettä sakeampaa? Miksi näiltä veren veljiltä ei saa vastineeksi muuta kuin halveksivia katseita, moitteita, töykeyttä, laskun, syytteitä ja kutsun käräjille? Siksi, koska veri on vettä sakeampaa?

Vai onko se vain helpompaa antaa ja lahjoittaa vähästään ihan ventovieraalle? Juuri siksi, koska vastassa ei ole odotuksia, laskelmia tai vaateita?

Laitan ruisleipäsiä menemään paluupostissa. Ventovieraalle. Ja olen iloinen, koska tiedän, että paketin avaa yhtä kiitollinen ihminen kuin mitä sen on lähettänytkin.

Eläköön tuntemattomat hyväntekijät! Teitä arvostaa ainakin yksi tuntematon!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti