talvisia mietteitä…

Tämä vuosi on jo hurahtanut käyntiin. Tavalla tai toisella. Meneillään se on. Tahtomattakin. Ajalla on semmoinen tapa. Tapa kulua. Niin myös vuodella 2021. Mitä siitä sitten tulee, tai jättää tulematta on ihan toinen juttu. Siihen voimme vaikuttaa, tai sitten emme.

Näinä talvisina aamuina olen monasti kantanut huolta. Huolta kuin raskasta taakkaa. Kutsumatonta, ei-toivottua, mutta se on silti aina läsnä. Näin ajan mittaan kun olen ajatellut monenmoisia ajatuksia. Punonut ajatuksia toisiinsa. Ajatuksia, joita aloitin ajatella vuosikymmeniä sitten, olen nyt jatkanut. Siltoja ei mistään, ei mihinkään. Ehkä joskus tuo ajatusten verkosto, ajatusten syntymänkuva, helpottaa oloamme tai edes auttaa itseämme oman minämme tutkiskelussa. Olen siis jo kauan aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että nämä maailman viisaat päättäjät (kuten heistä ehkä ajattelin joskus 90-luvulla) eivät sitten olekkaan niin viisaita, kuin mitä he kaikkien antavat itsestään ajatella… Tähän tulokseen tulin jo vuosien 2001 ja-2 tienoilla. Olin aina katsonut isojen firmojen päättäjiä ihmetyksen vallassa, kuinka he osasivat visioida maailman, oman firmansa ja johtaa työntekijöitä yksilöä suurempaa päämäärää kohti. Opiskelujen lomassa näin välähdyksiä päättäjien päätöksentekoprosessista ja vastaavalla barometrilla mitattuna oma arvostukseni heitä kohtaan laski. Vuosien varrella tulin enemmän ja enemmän tulokseen: ” tuurilla ne laivatkin seilaa”. Takaisin lähtökohtaan… olen kantanut huolta… Tämän pandemian tiimoilta meille tavallisille tallaajille on painotettu yksilön vastuusta yhteiskunnassa, on alleviivattu ohjeistuksen ja rajoituksen merkitystä kieltojen ja pakotteiden sijaan, pieniä uhrauksia suuren yhteisen päämäärän nimeen…

Se on vaikeaa. Se on vaikeaa nipistää omasta onnesta, jos ei toisten yritys yhteiseen hyvään näy. Niin nytkin. Eikä pelkästään meidän taloudessa. Tätä nipistelyä ja rajoitusten enemmän tai vähemmän uskollista seuraamista on harjoiteltu maailmanlaajuisesti nyt vuoden päivät. Pahan alkua ei ole löydetty, monta tietä helvetistä on yritetty etsiä, on tehty etätöitä, on pysytty kotona, on karanteenattu itseä ja tarkkailtu naapureita, on etäkoulua käyty ja on opeteltu leivänpaistoon kotona siihen pisteeseen, että kaupan hiivat on rohmuttu useamman kuukauden ajan. Mitä tästä on opittu?

Aikuisten oikeasti?

Uskallanko sanoa? Minulla on tunne, että meille syötetään pajunköyttä. Ei siinä, ettäkö tämä tauti on tai ei ole kuolemaksi. Vuonna 2020 on kuollut enemmän väkeä kuin monena muuna vuonna. Tämä Covid-19 on kuoleman vakava tauti. Meille on syötetty pajunköyttä siinä, miten se elämäämme vaikuttaa, siinä ketkä sitä levittävät ja siinä miten Covid-19 taltutetaan.

Näin sanottuani en halua olla päättäjien pöksyissä. En tosiaan. Ja silti, meille tavan kansalaisille on kerrottu puolitotuuksia, väritettynä erinäisten sidosryhmien tavoitteilla. Tulos on lihakeitto, johon on sekoitettu kaikenmaailman kukanjuuret ja se myydään bio-kasviskeittona. Kissanviikset!

En itsekkään tiedä, kuinka tämä tilanne tulisi sulattaa. Lähetetään lapset kouluun ja uskotaan Isä-Jumalan hyvyyteen, että heidät säästetään tältä kavalalta taudilta. Haloo? Oletko tosissasi? Vuoden 2021 vanhukset ovat nähneet nälkää, kulkeneet kilometreja kouluun ja tehneet töitä kynnelle kyettyään. Me valitamme. Emme jaksa. Emme kykene. Masennumme. Olemme alkoholisteja, työttömiä, toivottomia, hyväksikäyttäjiä, hyväksikäytettyjä… parkoja, raukkoja, säälitetäviä uhreja. Onko meistä malleiksi lapsillemme?

En tiedä. Tiedän, että oman kompassini tarkastus on väistämätön. Mitä siitä seuraa, jää nähtäväksi.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

mistä sinä unelmoit?

”Mistä sinä unelmoit?”, kysyin isältäni. Puhelinlanka oli hiljainen. ”Mistä sinä ja äiti unelmoitte?”
Omaan mieleeni pulpahteli ehdotuksia kuin sattumia ja kuplia kiehuvassa mustikkasopassa. Purin kieltäni, sillä en missään nimessä halunnut omien unelmieni, uskomusteni saatikka toiveideni peilautuvan ehkä, toivottavasti, tuloillaan olevaan vastaukseen.
”Eihän myö mittään… eiköhän myö kaikki olla saatu mitä myö unelmoitiin.” Tuli verkkainen vastaus.
Olen kyllästynyt ihan vain turhanpäiväiseen mitä kuulu? taas sataa vettä-keskusteluun. No, onhan se välillä ihan mukavaa, että voi soittaa ilman tähdellistä asiaa. Ihan vain kuullakseen toisen äänen. Ihan muutenvain. Mutta nyt taas haluan tietää enemmän vanhemmistani. Ennenkuin on liian myöhäistä.
”Toivoitteko, pääsevänne reissuun? Vai unelmoitteko jostain muusta?”, yritin tiedustella.
”Mitäs myö ois unelmoitu. Eihän myö mihinkään reissuun… No, käytiinhän myö Moskovassa kerran, ja kerran mökillä Etelä-Suomessa ja kahdesti Lansarottella. Ei niitä voinu kovasti etukätteen unelmoija, ei ne ois toteutuneet kuiteskaan.” jatkaa isäni verkkaiseen tyyliinsä. Vanhasta äänestä kuului vastoinkäymisiin tottunut väritys ja vähän onnistumista, onnistumista siitä, että köyhän talon poika sai rahat haalittua kokoon muutamaankin ulkomaan reissuun. Ihan omalla hiellä ja jääräpäisyydellään.
Keskustelu oli siltä osin viety päätökseen.

Meillä oli rakkaan kanssa myös unelma. Unelma omasta. Nyt vuosien varrella on siitä alettu luopua. Omaa taloa kun ei tule, siihen ei meillä toiveidemme tasoisena ole yksinkertaisesti varaa. Unelmoimme myös omasta loma-asunnosta vuorilla. Siellä missä talvet on talvia ja raitista pakkasilmaa voi vetää keuhkot täyteen. Nauttia luonnosta. Viikko sitten oli se paikka vihdoin ihan jo taskussa. Ihan sieltä misstä pitikin. Pankkikin lupasi lainaa. Se olisi kuitenkin edellyttänyt matkustamisen, jos ei nyt lopettamista, niin ainakin minimointia. Voiko linnulta typistää siivet? Saako muuttolinnun kahlita? Lopetin senkin unelman. Sydämmessä on nyt tyhjä reikä. Onko meillä enää yhteisiä unelmia? En ole varma uskallanko ajatella asiaa loppuun. Pakenen omaan yksityiseen unelmaani, joka on typistetty yksityiseksi oman mahdottomuutensa takia. Pakenen mielessäni tähän yksityiseen, pääkoppaani kokoiseen, virtuaalimaailmaan. Näen vanhan kotikunnaani taas kukoistamassa. Vihellän koirani vierelle. Käymme tarkastamassa aidan hevoshaassa. Kaksi liinakkoa nostavat päänsä ja katselevat meidän suuntaan. Vieno kesätuuli pörröttää lyhyttä tummaa tukkaani… Painan silmäni kiinni ja viivähdän vielä hetken unelmassani.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

sadusta kalastaja ja hänen vaimonsa

Minulla on haaveita. On aina ollut. Ja kuulun siihen onnekkaaseen ruotuun, että moni haaveistani on ihan toteutunutkin.

Jo kauan aikaa sitten, silloin nuorena, rakas Mummoni varoitteli, että pitää olla varovainen siitä mitä toivoo. Toiveet voivat hyvinkin toteutua. Se oli sitä aikaa, kun saunassa käytiin kaksi kertaa viikossa peseytymässä. Sauna oli navetan kulmalla. Sellainen puulla lämmitettävä ja iso. Tuvalle käveltiin pihan yli, kelillä kuin kelillä, paljain jaloin ja pyyhe kietaistuna saunasta vielä kuumottelevan kehon ympäri. Monena tähtiyönä tuijottelin taivaan kantta ja odotin sitä yhtä tähdenlentoa. Sitä, joka suurimman toiveeni toteuttaisi. Lumi suli kuumien jalkapohjien alla, iholta kohosi vesihöyry kylmään pakkasilmaan kuin savua nuotiosta ja pitkät hiukset jäätyivät puikoiksi…

Olen onnellinen. Minulla on ihana perhe. Me olemme kaikki terveitä. Raha riittää ruokaan ja joskus matkustamiseenkin. Meillä on mukava koti – vaikkakin vain vuokralla… Ja taas olen toivomassa. Istun iltaisin parvekkeella ja toivon näkeväni tähdenlennon. Vaikka ne huonosti kaupungin ikuisen valomeren yllä jaksavat loistaa tänne alas asti. Toivon pääseväni töihin, tai opiskelemaan, tai että meillä olisi oma koti. Mutta ei ihan mikä vaan koti. Iso sen olla pitää. Mieluusti maalla, jossa on paljon tilaa ja lyhyt matka kouluun. Ja töitäkin pitäisi läheltä löytyä.

Istahdan alas kesken aamuaskareiden. Istahdan ja ihmettelen. Maailma on kummasti kallellaan. On Covid19 mistä nyt ei vielä kukaan ota selvää, muuta kuin että siihen voi kuolla, tai ainakin pahasti sairastua. Sen seurauksena työpaikkoja leikataan. Kun ei ole asiakkaita tai kysyntää, ei kassat kilise. Tyhjästä on paha nyhjästä. Osa väestä on Covid19-kieltäytyjiä. Edelleen. Ei se ole flunssaa pahempi. Osa on ollut karanteenissa helmikuusta lähtien. Yksi on sairastanut taudin. Toinen on pelännyt omaisen puolesta teho-osaston lasiseinän takana. Totuus lienee vähän kaikkea, ja ennenkaikkea että elämme muutosta. Onko siis nyt hyvä aika toivoa minun toiveitani?

Mieleeni muistuu Grimmin-veljesten kokoama satu kalastajasta ja hänen vaimostaan. Siitä kuinka vaimo aina vain toivoi enemmän ja enemmän. Ja minua pelottaa. Milloin on se hetki, että pitää tyytyä siihen mitä on saavuttanut? Milloin on se hetki, että se seuraava toive, jota aletaan toteuttamaan viekin kaiken perikatoon? Mitkä on ne taivaan merkit, jotka näyttävät tien? Milloin pitää osata lopettaa? Tunnetusti mikään ei tule pyytämättä, paitsi verolappu ja kuolema. Mutta milloin pitää lopettaa pyytäminen, ettei saa iskua kasvoihin? En usko olevani ahne, sadun vaimohan halusi lopulta Jumalaksi, mutta tiedän olevani siunattu monin tavoin. En halua kaiken saavuttamamme valuvan hiekkaan oman ahneuteni takia. Ja kuitenkin, elämä on opettanut myös sen että vain pyytämällä, pyrkimällä, tekemällä, haluamalla ja etsimällä voi löytää ja saavuttaa.

En vielä tiedä olenko kalastajan vaimo, vai osaanko lopettaa ajoissa. Toivon edelleen omaa kattoa pään päälle. Ja isokin sen kodin pitäisi olla. Toivon kahta hevosta laitumelle, viittä vuohta koivikkoon, laumaa kanoja pihaan raaputtelemaan, koiria vahtimaan, kissan hiiriä paimentamaan ja toisen uuninpangolle kehräämään. Toivon kymmenen hehtaarin palstaa, viisi laitumeksi ja toinen halkovajaksi. Toivon käyväni kotoa käsin töissä, suoritettuani maisterin tutkinnon ulkomailla. Toivon lasteni kasvavan hyväsydämisiksi, käteviksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Toivon heille onnea ja menestystä. Toivon mieheni rakastavan minua viimeiseen hengenvetooni asti, ja meille yhteistä, pitkää ja onnellista elämää. Pitää olla pitkä tähdenlento, että kerkeän kaiken toivomani sille kertoa…



Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

me naiset…

Tällä viikolla silmääni pistivät kaksi toisistaan poikkeavaa naisiin liittyvää kirjoitusta. Ensimmäisessä kansainvälinen lehdistö kirjoitti siitä kuinka Intialainen isä oli tappanut 14 vuotiaan tyttärensä säilyttääkseen sukunsa maineen. Maine oli vaarassa mennä epäillyn rakastumisen takia. Toisessa National Geographic ilmoitti ruotsalaisyliopiston tutkimuksissa käyneen ilmi, että yksi kuuluisimmista viikinkisotilaiden hautalöydöistä (Birka warrior) tunnettu soturi onkin kaikkien oletusten vastaisesti nainen.

Vuonna 2020 meidän Suomalaisten asiat ovat hyvin. Pääministerin ollessa nainen, voimme hyvillä mielillä sanoa olevamme tasa-arvoisia. Monet kanssasisaristamme käyvät töissä – sekin on ilmaisu tasa-arvosta ja oikeudesta olla oma itsensä. Vanhemmat sukupolvet kertovat, kuinka Suomea ei olisi saatu sodan jälkeen pystyyn ilman naisia. He teikivät töitä tehtaissa, pitivät huolen maatiloista miesten ollessa sodassa tai puuttuessa työpaikoilta, ja auttoivat lottina rintamalla.

Muistan myös omassa nuoruudessani, 80-luvulla, kuinka tunsin olevani onnekas saadessani kasvaa Suomessa. Ei tarvinnut pelätä tulla myydyksi viittä lehmää vastaan naapurin vanhalle pojalle morssiammeksi tahi, että minut olisi leikattu ja taas ommeltu yhteen impeyden säilyttämiseksi avioon asti. Tällä välin luultiin, uskottiin ja toivottiin, että nämä rituaalit ja arjen käytännöt olisivat jo jääneet unholaan.

No, näin ei valitettavasti ole.

Olen jääräpää. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että naisten tulee pitää yhtä. Se ei tarkoita sitä, että lähden Esplanadille Me-Too-liikkeen mukana (vaikka aihetta olisi). Eikä se tarkoita sitä, että haluan prosentti-naisia hallituksiin, komiteoihin tahi johtoportaisiin. Mutta se tarkoittaa sitä, että minun täytyy huudella sen nuoremman naisväen perään. Uskaltakaa olla oma itsenne! Uskaltakaa seurata sydäntänne! Uskaltakaa haaveilla ja rakentaa pilvilinnoja! Olkaa armollisia! Olkaa armollisia itsellenne ja kanssasisarillenne. Ei sen takia, että he ovat naisia. Vaan sen takia, että he ovat ihmisiä.

Antakaa lapsillenne siivet. Antakaa heidän uskoa, että he voivat lentää, antakaa heidän kokeilla omia siipiään. Antakaa heille satama mihin on aina hyvä palata. Olkaa armollisia. Olkaa armollisia. Olkaa naisia!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

… ja siitä päivästä lähtien maailma ei ollut enää entisensä.

Otsikko voisi olla sadusta, psychotrilleristä tai maailmanlopunpovaajan päiväkirjasta. Mutta ei. Se on tätä päivää. Tai eilistä. Ja huomista. Ensimmäiset viitteet ja vihjeet näin eurooppalaisille vilahtivat netin uutisoinneissa tammikuussa. Yksi näki sen jo heti alussa. Toinen otti tosissaan puolilta välin. Ja kolmas ei usko siihen vieläkään. Siihen minkä keskellä nyt, 21.4.2020 yritämme arkeamme pyörittää.

Kiitos maailmojemme kutistumisen. Kiitos lentoaikataulujen, millä saavutetaan 48 tunnissa jokainen maailman kolkka. Kiitos ihmisen ikuisen ja ilmeisesti inhimillisen himon nähdä maailman jokainen nurkka. Paitsi, että maapallo on pyöreä. Ja se on tehty pyöreäksi, että olisi helpompi mennä ympäri. Kiitos meille kaikille, joiden mielestä t-paidan tulee maksaa korkeintaan 5 euroa tai frangia tai dollaria tai ruplaa. Sama, kunhan on halpa. Sama myös missä se on tehty, tai kuka sen on tehnyt tai mistä se on tehty… kunhan voin ostaa joka kuukausi uuden ja kunhan roska-auto vie pois vanhat. Helposti ja vaivattomasti. Niin osto kuin hävityskin. Ilman tuskia, siis tunnontuskia, onhan se itse maksettu ja minun työnihän maksaa, joten voin hyvillä mielin kuluttaa.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että harvempi voi vakavissaan väittää kaiken olevan ennallaan.

Siitä mistä lähtien muutos tuli ja miksi… oliko se Kiinalaisten biologinen ase, siviilivaltioden johtajien ylenkatse, kansalaisten tottelemattomuus, vai yleinen ylenkatse ja usko ikuiseen elämään… siitä keskustelemme seuraavat vuosikymmenet.

Pakokauhu. Pelko. Turhautuminen. Toivo. Toivottomuus. Epätoivo. Ilo. Kiitollisuus. Näissä tunteissa, näiden tunteiden välityksellä käymme kohti jokapäiväisiä haasteitamme. Kotikoulu. Etätyö. Paitsi, että rakennustyömaan valua ei oikein etätyönä voi tehdä. Tai vessapaperia. Sitähän olisi kaivattu viimeiset viisi viikkoa… Tunnustakoon kenellä on rahkasammal tai sanomalehti taas käytössä!?! Ja siihen sanoisin, hyvä sinä!

Minä. Minä yritän turruttaa mieleni. Olen väärässä paikassa väärään aikaan. Tulevaisuus sulki ovensa ja tässä päivässä on sitämiten tuskallista olla. Eritoten, kun tiedän, että Suomen maalla, Järvi-Suomen kainalossa olisi rauhaisaa kassaroida kuusen latvoja aitapuiksi, laskea kanoja pihalle, kuunnella kevään airuita ja valmistautua satokauteen. Kokea katiska. Elää. Elää edes melkein omavaraisesti. Elää turvassa.

Saan muistutuksia, kuinka maailmaa pitää katsoa positiivisin mielin. Joka päivä. Tiedän ja olen samaa mieltä. Mutta, ollaanko nytkin sotatilassa? Ketä kuullaan? Niitä ketkä ovat kovaäänisiä? Vai niitä ketkä eivät valita? Kenelle annetaan hengityslaite? Kuka saa lääkkeet? Millä perustein pelastetaan? Hän kenellä on vakuutus? Hänet kuka on nuori? Hän kenellä on työ ja ammatti? Hän kenellä on lihavin säästötili tai suurin metsätila?

Mitä unohtui? Inhimillisyys? Elämä sinänsä on tärkeä? Jokaisen ääni on tärkeä? Onko meissä tarpeeksi ihmistä, että otamme tästäkin opiksemme? Ja kysymys on relevantti meille kaikille. Ole hyvä ja ota opiksesi. Vaikka se vain olisi suomalaisen hajuraon kunnioittaminen, sillä se voi pelastaa ihmishenkiä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Pelastakaa ihminen!

Tänä päivänä puhutaan paljon ilmaston lämpenemisestä, metsien hiilinielusta ja sen tärkeydestä, merien saastumisesta. Rakennetaan robotteja, jotka lähetetään Marssiin etsimään ihmiskunnalle uutta kotia. Suunnitellaan tietokoneohjelmia, joista toinen toistaan taidokkaammin vahtii ihmisen käytöstä… osta lisää… tämä on parempi… ei huolta huomisesta.
Se on hyvä, että luonnosta kannetaan huolta. Paljon luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta, osaamisesta ja huolehtimisesta on mennyt jo hukkaan. Lopun teloitamme tuota pikaa. Viimeistään kun Marssissa on ensimmäinen uusi kaupunki ja muuttoraketit on pakattu.

Mutta mihin se ihminen ja ihmisyys on tässä tohinassa jäänyt?
Kyllä meillä menee hyvin. Jokainen saa palkkaa, ja uudet housut voidaan ostaa jo ennenkuin edelliset on menneet rikki. Lomalla käydään maailman toisella puolella ja faceen laitetaan kuvia onnellisista ihmisistä koskemattomilla rannoilla, sademetsissä, vuorilla ja savanneilla. Lomalle lähtiessä viemme lemmikin hoitoon jollekin diplomi-eläinpsygologille, koska haluamme karvapallollemme vain parasta, ja meillähän on varaa. Suurin pelkomme on, että eläkkeelle jäädessämme vanhustentalonosake, joka on toki Thaimaassa, ei olekkaan se kaikkein uusin ja muodikkain.

Ja sisällämme itkee lapsi. Koska ystävämme eivät tykänneetkään facen lomakuvista, keskusteluketjuun tuli vain viisi kommenttia. Koska lemmikkipsygologi sanoi, että lemmikkimme on keskivertoa lihavampi. Koska sähköautoon on tullut virus, jota ei ole saatu poistettua useasta yrityksestä huolimatta. Koska älytalon lukitusjärjestelmä reistaa. Koska ainoat ihmiseltä saadut kosketukset iholle saadaan osteophatilta ja nenäliinan ojentaa psykiatri.

Missä vaiheessa tarpeemme olla parempia ja tienata enemmän meni niin överiksi, että kaikki mitataan rahassa? Ja mitä ei tähänasti ole rahassa mitattu, muutetaan tietokoneohjelmaksi, niinettä se voidaan mitata rahassa tai tuhotaan tarpeettomana.

Kävin tänään kaupassa. Fyysisesti. Tapasin hyvän tutun kaupan käytävällä. Oli taivaallista nähdä hänet, saada aurinkoinen hymy ja lämmin halaus. Siitä riittää energiaa, enemmän kuin faceen tulleista tai tulematta jääneistä tykkäyksistä. Maksoin ostokseni kassan tädille ihan oikealla rahalla. Siitäkin tuli hyvä mieli. Ehkä autan pelastamaan työpaikkaa. Eikä tietokone tiedä mitä ostin. No, sokeri unohtui. Mutta sen käyn lainaamassa naapurin vanhalta mieheltä. Taidan olla tämänpäivän ainoa juttukaveri hänellekin. Vien kiitokseksi lämpimiä korvapuusteja. Varmasti ilahtuu ja itsellekin tulee hyvä mieli. Iltapäivällä käyn syöttämässä naapurin marsut. Ja sekin on mukavaa, ne huikkaavat jo pitkästä matkasta, että missä ne porkkanankannat ja kurkunpäät viipyvät.

Tulisikohan naapuriavusta ja ihmisyydestä kouluun hyvä oppiaine?

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Hei kuule, annetaan spesialistin tutkia…

Miltä sinusta tuntuu kun mammographian alussa, noin kolmen lauseen jälkeen kynegologi sanoo että, ”hei kuule, tehäänkö niin, että laitan sulle lähetteen radiologian osastolle ja he kattoo kun heillä on parempi kokemus ja laitteet.” Nii-in, minäkin nielaisin yhdenkerran tyhjää. Lääkäri sanoi laittavansa lähetteen samantien, ja olisi parempi kun specialistit tekisivät mammographin.
Odotin. Ja odotin. Lääkäri sanoi samantien. Odotin. Joulu on ensiviikolla…Soitin radiologian laitokselle, kerroin tarinani… vastaanoton täti sanoi , että oireiden perusteella pikainen tarkastus on tosiaan tarpeen. Miten olisi huomenna? Lääkärini ei ollut laittanut lähetettä. Sovittiin kuitenkin aika vielä ennen joulua. Olin hämmennyksissä. Soitin kynegologille. Vastaanotossa sanottiin, että kyllä lääkäri laittaa lähetteen, kunhan kerkiää. Minulla meni herne nenään. Olin käynyt kuukausi sitten tarkistuksessa ja saanut ajan mammographiaan… sitä ei nyt tehty vaan luvattiin heti lähete erikoislääkärille…. Heti ei ole huomenna. Nyt oli jo huomenna. Vastaanotossa vedottiin ymmärrykseen… joulu tulossa, kaikilla kiire eikä minun tapaukseni ollut kiireellinen. En ymmärtänyt. En piiruakaan. En ymmärrä jos minä odotan vuoroa kuukauden ja sanotaan, että erikoisasiantunian pitää katsoa – laitan lähetteen heti, että miksi odotan. En ymmärrä nyt, enkä huomenna.

Nyt ollaan menossa. Jännätään tuloksia, ennenkuin on sonographia on otettu. Ennenkuin on mitään muutakaan. Pelottaa. Tiedossa oli rintasyöpäriski. Mutta jo nyt, 44 vuoden iässä? Pitää vetää henkeä, toivoa parasta ja…. elää kuin viimeistä päivää. Ei haaskaten, vaan nauttien. Kuinka monta muistutusta elämän lopullisuudesta tarvitaan, että me alkaisimme seurata sydämmemme toiveita? Kysyn vaan!!!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina | Jätä kommentti

Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Meidän Esikoisella on koulussa teemana ¨leikit ennen ja nyt¨. Koululaisten isovanhemmat on kutsuttu osallistumaan koululaisten iltapäivään ja kertomaan heille omasta lapsuudestaan ja niistä leikeistä mitä silloin joskus muinoin oli leikitty.

Olin surullinen. Esikoisemme isän puolelta mummi nukkui pois lyhyen ja raskaan sairauden takia jo kauan ennen yhteistä aikaamme. Iso-isä olisi maisemissa, ja hänen lapsuudesta olisi yhtä jos toista kerrottavaa. Mutta hän ei millään jaksa olla lasten kanssa tuntia kauempaa. Saati kertoa tarinoita tai ohjata leikkiä.
Minunkin vanhemmistani toinen on jo kuollut ja lasten Ukki on jo vuosia matkustuksestakieltäytyjä. Hänelläkin olisi tarinoita kerrottavaksi. Juttelimme juuri lapsuusmuistoistamme. Kuinka kesät kuluivat seppeleitä sitoen, käpylehmiä tehden ja paimentaen, uiden, marjassa, kalassa, kasvimaalla, lehmähaassa paimenessa, puusavotassa, sadonkorjuussa, marjassa, sienessä. Talvella laskettiin pulkalla, tehtiin lumilinnoja, lumiukkoja ja -lyhtyjä, haettiin puita, lämmitettiin saunaa, siivottiin, leivottiin ja oltiin lumisotasta, käytiin pilkillä ja kylässä, leivottiin. Kun kevät oli korvalla kerättiin pajunoksia, koristeltiin virpomavitsoja, tehtiin ojia ja padottiin puroja, juostiin hankiaisia jänisten kanssa kilpaa, kulotettiin nurmea, kylvettiin siemeniä, valvottiin vasikointia, leivottiin… Ei kumpikaan kummempia leluja muistanut. Ja silti tekemistä riitti. Ihan kokoajan. Sehän oli ihan samanlainen, minun lapsuuteni!

Riemastuin, minä voisin kerätä kävyt, oksat ja kivet. Minä voisin näyttää kuinka käpylehmät tehdään ja pistetään aitaukseen. Minä uskaltaisin, osaisin ja pitäisin kertomisesta!

Sitten pysähdyin niille jalansijoilleni. Minun tarinani olisi erikoinen. Erittäin erikoinen. Maailma oli kulkenut köyhän Itä-Suomalaisen maitotilalla vietetyn lapsuuden ohi. Siinä ajassa oli puuceet vaihtuneet vesiklosetteihin, ulkosaunat sisäsuihkuihin, kesän paljaat jalat lipsukkaisiin, käpylehmät muovisiin lohikäärmeisiin, pääsiäisnoidat halloweenin noitiin, laivanupotus game-of-thronesiin,… muutos on se mitä koulu halusi lapsille näyttää. Mutta se muutos, mikä oli täällä tapahtunut kahdessa sukupolvessa, oli harpannut minun kasvutantereellani vain yhdessä.

Mitä Esikoiseni ajattelisi siitä, jos minun kertomani tarinat leikeistä ja tavoista olisivat kivikautisemmat kuin luokkatoverin isovanhempien kertomukset? Saisiko hän naurut ylleen? Syrjittäisiinkö häntä? Pieni mahdollisuus olisi, että opettaja osaisi nähdä kaiken kauniina kuten tarinan rumasta ankanpojasta. Mutta minua pelotti. Hävetti. Että voisin aiheuttaa surua ja kärsimystä lapselleni oman täydellisen-vanhanajan lapsuuteni takia.

Olin ylpeä juuristani. Enkä uskalla niistä nyt kertoa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

tervetuloa syksy!

Eläköön vesisade, kumisaappaat, myrskytuuli ja pimenevät illat!

Vihdoin syksy kopistelee kulmilla. Se on ujuttanut varpaansa jo ovenväliin ihan huomaamatta, mutta nyt kun sääennustus lupailee vesisadetta seuraavaksi kahdeksi viikoksi putkeen, niin voinemme syksyn virallisesti toivottaa tervetulleeksi. Ja minähän rakastan syksyä!

Pääskyset lentelivät tässä jo jonkun aikaa sitten niissä suurissa laumoissa, jotka lupailevat etelään lähtöä. Minulla muuttolintujen siivittämä haikeus sydämmessä. Jokunen mattimyöhäinen vielä näkyy, ennenkuin nekin heittävät hyvästit vain palatakseen taas ensikeväänä muistuttamaan pohjoisen valkoisista kesistä. Lisää haikeutta.

Tiaiset näyttävät taas valkoisia poskipeilejään meidänkin pihassa. Toinen syksyn varma merkki. Rakastan kuunnella niiden keskenäistä asioiden selvittelyä. Iloista ja hyvin tormakkaa sepustelua.

Aamulla paistoi aurinko. Ilmassa se syksyn kuulaus, mikä paljastaa luonnon haalistuneet kesävärit ja pyyhkii kasteen laiskasti puiden lehdiltä ja nurmen korsilta, jos jaksaa. Kaino lupaus viileästä ja puolikas muisto lämpimästä. Vanha kunnon aurinko toki viellä lämmittää, niin että iltapäivällä on t-paita-keli, jollei pohjoistuuli tuo sitä vesisadetta jo etukäteen. Tämä puolestaan raivaa ylimääräiset ihmiset takaisin neljän seinän sisälle ja tekee tilaa hengittää. Kiitos siitä.

Parasta aikaa lukea, kulkea, leipoa, paistaa, elää ja rakastaa…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

kuinka kauan täytyy jaksaa?

Kaikki tunnette tarinan koivusta ja tähdestä. Tarinan juoni on helppo: perhe laittaa lapsensa sotaa pakoon vieraalle maalle. Lapset kasvavat ja varttuvat. Hoivaperhe kehottaa lapsia unohtamaan kotimaansa ja näkemään nykyisen asuinpaikan kotina. Nuoret kuitenkin kaipaavat koivuaan ja tähteään. Eräänä päivänä he ottavat ja lähtevät etsimään kotiaan, sen paremmin tietämättä missä se tarkkaan on. Mukanaan heillä on muistot ja usko. Vastoinkäymisten jälkeen nuoret löytävät kuin ihmeen kaupalla juuri tuon muistojensa koivun ja sen latvassa loistavan aamutähden…

Minä tunnen olevani tuon tarinan tyttö. Kaikki ympärilläni kertovat, kuinka täydellisen paikan olen löytänyt. Oma järjenäänenikin tuota toistaa. Sydämeni kuitenkin pakahtuu. Se on särkymäisillään koti-ikävän raskaan taakan alla. Kaipaan koivun katveeseen kuuntelemaan tuulen suhinaa lehvistössä ja haarapääskysen liverrystä vetosillan yli kulkevalla sähkölangalla. Kaipaan nokkosten vahvaa tuoksua entisen emakkoaidan suojassa. Kaipaan hikisen heinänteon tuoksua ja sitä lämmintä kiveä mistä kiventieraa irtoili eväsleipiä syötäessä. Kaipaan myös sitä yksinkertaista, köyhyyden synnyttämää kiitollisuutta pienistä asioista: tuokkonen lillukoita, kourallinen onkimatoja, saunavastantuoksu, kerppujen tekoa talveksi, ainainen uunipuiden pinoaminen…

Ensin en edes huomannut koti-ikävää. Vuosien mittaan sen huomasin, kun reissut entisille kotikonnuille muodostuivat henkireijäksi ja ainoaksi syyksi jaksaa arkea. Mutta kuinka kauan tytön täytyy jaksaa, ennenkuin matka kohti tähteä ja koivua kohti alkaa? Kuinka kauan on riittävästi, että voi sanoa: nyt? Nyt on aika lähteä kotiin. Lopullisesti? Onko se nyt? Ja monen muun maailma järkkyy. Vai onko se sitten kun se parantumaton syöpä tai ensimmäinen sydänleikkaus on työn alla? Kuinka kauan täytyy jaksaa, että on lupa olla itsekäs ja saa lähteä kotiin? Kun minä en millään enää jaksaisi odottaa…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti