Hain tuossa työpaikkaa. Ei mitään suuren suurta, mutta ei se tyhjäntoimittajankaan virka ollut. Ihan sellaista paikkaa, mikä itselle tuntui juuri siltä oikealta. Toisin sanoen: halusin sen työpaikan. Tapani mukaan viimeviikolla sitten yritin kysellä, että kuinkas kävi. Nyt tiedän. Ei tärpännyt. Ottaa päähän.
Kieltävät vastaukset on aina ikäviä. Ja eritoten ne kieltävät vastaukset, joita ei toivoisi ovat … hmmm… haastavia käsiteltäviä.
Suunnitelmani uudesta elämästä ajoi niin sanotusti karille. Raavin päätäni ja mietin. Perusteluita kieltäviin päätöksiin olen jo ehtinyt kuulla laidasta laitaan. ”Muuten täydellinen, mutta kokemus puuttuu.” – miten pirussa sitä kokemusta saa, jollei ensimmäinen työpaikka heru?!? ”Ylikoulutettu.” – jaa-a, eikös koulutettua väkeä kaivattu? ”Liikaa työkokemusta, sinulle kävisi aika pitkäksi.” – antakaapas hyvät ihmiset minun ihan itse päättää missä minulle aika käy pitkäksi ja missä ei! Niin, ja tietysti kategoria sinänsä ovat ne henkilöstöhallinnon tädit ja sedät, joihin ei saa yhteyttä… Saas kattoo, mikä oli tällä kertaa syynä.
Ei kirvestä viellä kaivoon heitetä. Pistetään mietintämyssy päähän. Vedetään oikein silmille, etteivät kaupungin valot häiritse. Vedetään syvään pakkasilman kirpeyttä, ja kuvitellaan että maantien äänet on tuulen suhinaa puissa… Jokunen mutka on taas tehtävä, ennenkuin pääsen maaseudun rauhaan. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan ja kuinka monta.