pipareita ja kaikkea taivaan ja maan väliltä

Paistettiin pipareita. Ihan useamman emännän voimin. Otin tavakseni kutsua piparinpaistoon hyviä naisia jo noin yhdeksän vuotta sitten. Kaikki eivät tietenkään ehdi, jouda tahi kerkiä, mutta aina on ainakin kolmesta ruokakunnasta ollut piparinvääntäjiä. Laitan tämän kutsun marraskuussa mieluusti ja syitä on muutamakin. Lapsuudesta muistan, kuinka mukavaa oli isolla porukalla leipoa. Olimme kolmen sukupolven suurperhe. Jokaisella oli oma tehtävä ja homma joutui. Nyt suku on kuka missäkin, mutta halu leipoa palaa rinnassa edelleen.

Porukalla tekeminen on siis minulle mieleistä. Jokainen ottaa mukaansa useamman taikinan. Paikanpäällä kaulin heiluu ja jauho pöllyää. Sitten kanelintuoksuisen ja vaniljanmakuisen päivän päätteeksi kaikki voivat kiikuttaa monta sorttia joulunmakua kotiinsa. Lisäksi tekemisen lomassa on luontevaa pohdiskella elämisen suuria kysymyksiä. Tietysti myös aviomiesten, naapureiden ja sukulaisten tekemiset ja tekemättäjättämiset ruoditaan ja jätetään omaan arvoonsa.

Tälläkertaa minua jäi erityisesti mietityttämään keskustelu elämästä, tulotasosta ja onnesta. Joku oli lukenut ekonomin kirjoittaman kirjan siitä, mitkä asiat vaikuttavat positiivisella korrellaatiolla onnellisuuden tunteeseen ja siitä mihin keski-iänkriisi perustuu. Aika poika tuo kirjoittaja, mietin. Kirjassa oli kaksi kantavaa ajatusta. Ensinnäkin onnen tunteeseen vaikuttaa tulotaso. Eli yksinkertaisesti mitä enemmän tuloja, sitä onnellisempi ihminen on. Asiassa on tietysti mutta. Korrellaatio ei ole yksi yhteen ja mitä suuremmat tulot sitä pinempi ”lisäonnentunne” tulojen kasvusta tulee. Rajana olisi kuulemma 100k vuositulot.

Aha. Se sanonta kyllä meni niin, että mukavampi itkeä mersussa kuin mitä pillittää ladassa. Ja omaltakin kohdalta tietää, että on mukavampaa kun ei jokaista penniä tai senttiä tarvitse venyttää. Tuohon onnen yhtälöön kuuluu kuitenkin vielä joku tuntematon muuttuja. Muuten rokkitähtien ja toimitusjohtajien ei tarvitsisi päättää päiviään ennenaikaisesti…

Toinen esitetty ajatus oli syy keski-iänkriisiin. Se kuului suunnilleen näin: teininä ja nuorena aikuisena maailma on taivasta myöten auki. Jokainen on itsevarma, maailmanvalloittaja ja aikuisena kaikista tulee joko presidentti, rokkitähti tai vähintään suuren firman toimitusjohtaja. Töissä painetaan niska limassa. Tulosta tehdään. Uraputken päästä on saatu kiinni ja hierarkian tikkaita kiivetään. Aika on käsitteenä joustava ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu olevan aikaa rutkasti. Sitten ne vuodet alkavat vierimään. Ihan huomaamatta. Neljäkymmentä tulee linssiin. Ei olla vielä presidenttejä eikä rokkitähtiä. Edellisestä palkankorotuksestakin on jo pari vuotta. Mitä HITTOA on meneillään? Ensimmäiset tutut kuolevat syöpään tai saavat sydärin. Ainakin toinen vanhemmista tai yksi tädeistä on jo toinen jalka haudassa. Elämälle annetaan rankalla kädellä viimeinen käyttöpäivä… Tulee hätä. Kerkeänkö tehdä mitä halusin? Voinko ylipäänsä tehdä mitä halusin? Mitäs minä nyt sitten halusinkaan? Koko joukko asioita kyseenalaistetaan. Ollaan tyytymättömiä. Etsitään suuntaa ja sitä omaa itseään. Elämä on jo näyttänyt, ettei se maailma olekkaan ihan taivasta myöten auki – ainakaan kaikille. Minulle. Pelätään pettymyksiä, menetyksiä, epäonnistumisia… Niitä pelätään enemmän, kuin mitä onnistumisten mahdollisuus antaa valoa ja toivoa. Siinä sitten kärvistellään. Onneksi on muutos kuitenkin kulman takana. Kun päästään kuuteen kymppiin, niin osataan elämää katsoa toisin silmin. Se kulkee omalla painollaan. Ei ole enää mitään menetettävää. Uskalletaan olla oma itsensä. On naurettu ja itketty ja jokainen päivä on elämisen arvoinen. Että näin.

Mikä mättää? Mikä yhteiskunnan kiemura saa meidät haluamaan enemmän ja elämään vähemmän? Se on selvä, että Darvinismille on kiitos meidän selviytymisestä dinosaurusten jaloista ja jääkauden kourista. Ilman sitä ei olisi tiedonhalua, ei yrittäjyyttä, ei sisua eikä pitkäjänteisyyttä. Eikö olisi aika hienoa jos saisi tuon mainitsemani ekonomin yhtälön ruukattua niin, että lopputulos olisi kivasti tuloja, mutta rutkasti elämää. Ihan alusta loppuun asti. Ja että sen keski-iän kohdalla voisi katsoa taakseen, puistella päätään kommelluksille ja hymähtää vastoinkäymisten kasvattamalle luonteelle. Sitten nostettaisiin kaulus pystyyn ja jatkettaisiin elämää. Osattaisiin olla tyytyväisiä vaikka vähästä ja iloita pienestä? Muistelen monenkin 1920-luvulla syntyneen omanneen tuon taidon. Vai onko Darvinismi kasvattanut tuonkin ulos meistä?

Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *