Se on sitten kummaa tämä elämä. Sitä luulee tuntevansa itsensä ja läheisensä. On sitten kyse äidistä, isästä, siskosta, veljestä, tädistä, miehestä, tai vaikka naapurin Pekasta. Ja sitten tapahtuu jotain yks kaks tempporee, ja kaikki on ihan päälaellaan. Elämä ottaa asennon ja asenteen, niin että sitä pärskähtää nenä edellä lumikinokseen. Tahi alkaa pohjoistuuli ja soutuvene kiikku, peräsin on hukassa ja airot eriparia, eikä äyskäriä ole mailla halmeilla. Tuntuuko tutulta???????
Se pohjatuuli tai lumikinokseen kampitus voi olla läheisen kuolema ja siitä sikiävä tilanne ennen niin sopuisten perheenjäsenten kesken. Se voi olla oma tai puolison sairaus. Tai se on esimiesten politisointia ja valtataistelua työpaikalla, missä itse olet vain hyväksikäytetty vallan uhri eikä työpanoksellasi, rehellisyydelläsi tai tuloksellisuudellasi ole väliä sen höykäisen pölähtävää. Yllättävä työttömyys.
En minä siitä napise, elämäähän tämä on ja asioita sattuu ja tapahtuu. On ennenkin halla vienyt viljat ja pettua lisätty rukiin joukkoon. On kylvetty keväällä uudelleen ja taas on halla vienyt puolet sadosta. Silti on sisulla pinnistelty, noustu ja eteenpäin kahlattu. Mutta sitä päivittelen, miten on vaikeaa pitää jauhot ja vellit erillään. Kun kaksistaan on kolmatta vuotta soudettu aavalla merellä siinä pohjatuulessa ja sielu on revitty kuin kämmenet rakkuloille niiden eripariairojen ja aallokon kanssa taistellessa, ja silmät on puolisokeita suolaisesta merivedestä (vai kyyneleistäkö nuo rohtumat lienee), eikä se valkoinen kyyhkynen tule sen öljypuunoksan kanssa vaikka kuinka rukoillaan. Juuri silloin kun ne rakkaan ärräpäät erityisen vahvasti sorisee ja pitäisi muistaa, että ne on molemmille ne samat pirut ja perkeleet… juuri silloin voi se sanan säilä kalskahtaa kivistävään kylkeen. Veneen natistessa liitoksistaan, pohjatuuli eikun ilkuu ja pistää vielä pyryttäen. Juuri silloin ottaa luonnetta samaan suuntaan soutaminen. Helpompi on luovuttaa tai pistää riidaksi. Kuinka kauan ihmislapsi jaksaa pyyhkiä kädensyrjällä silmänsä ja nähdä vieressä se ihminen, niinkuin se on? Hyvänä. Kuinka kauan jaksaa muistaa, että ne veriset rakkulat, kolhut ja suola haavoissa on sitä elämää, eikä se vieressä kärsivä ihmisen varjo määräänsä enempää jaksa? Hänkään. Olemmeko enää samoja ihmisiä, sitten kun tuuli tyyntyy? Missä menee se raja; mikä tappaa, ja mikä puolestaan vahvistaa? Milloin se tuuli tyyntyy? Onko ne rottia, jotka jättävät laivan? Käykö ylpeys lankeemuksen edellä ja olisi parempi ottaa hatkat kun vielä jaksaa uida?
On monta kanssamatkaajaa, jotka saavat tämän myrskyn jälkeen kulkea ihan omaan suuntaansa. Parempi niin. Vilkaisen olkani yli ja näen tutun pörröpään meuhkaamassa rikkinäisen äyskärin kanssa. Siinä se on, kaikesta huolimatta. Samassa veneessä. Itken. Onnellisena, siitä että kirpaiseva kipu kirkasti mielen ja erotteli luonteen ja tilanteen toisistaan. Nyt sitä vasta soudetaan, perkele! Sitten kun ei enää jakseta, niin rutistetaan vielä viimeisen kerran: periksi EI anneta!