Tässä jännättiin talviurheilun MM-kisoja. Siis mutkamäessä ja näin poispäin. Kuuntelin erään nuoren naisen antamaa haastattelua onnistuneen laskun jälkeen. Hän oli onnellinen. Kyyneliin asti liikuttunut. Harrastanut lajia koko pienen ikänsä. Totesi, että kaikki 20 maailman parasta laskettelijaa osaavat laskea sen mitä mitalleille vaaditaan. Kuka pokkaamaan lopulta pääsee, se on pääkopasta kiinni.
Jäin asiaa miettimään. Mental training. Mielen preppaus. Pääkopan parraus. Mites olisi? Lähdetäänkö? Olisiko aihetta? Kaikkihan tuota tänäpäivänä harrastavat. Huippu-urheilijoilla on jokaisella oma parraaja tai preppaaja tai treenaaja. Menestyvillä liikemiehillä ja uranaisilla myös. Jolleivat sitten käy psykiatrilla tai psygoloogilla. Sillä lailla niistä mutkista tehdään suoria ja kivet elämän polulla muuttuvat esteistä luonnetta kasvattaviksi haasteiksi. Kyllähän se olisi hienoa, kun meikäläisenkin mielen syöverit maalattaisiin kirkkailla väreillä ja sytämeeni valettaisiin uskoa siihen, että minussakin on ainesta maailman parhaaksi.
Lähtikö lapasesta? Ajatukseni jatkoi omaa latuaan. Olenhan minä ollut jo polulla maailman parhaaksi. Itse asiassa toimistotuolini on jo ollut maailman navassa. Ja siinäpä se. Se minulle kaikkein tärkein huomio tähän asti. Se mikä monelle muulle on maailman tärkeintä, ei ehkä olekkaan maailman tärkeintä minulle. Hmmm. Tietääkö se preppaaja sen? Vai preppaako jokainen laskettelijoita preppaaja laskemaan huipulle ja luirumaan 120 km/h? Ja jokainen kotiäitien parraaja, parraako hän kotiäidin takaisin uraputkeen?
Kuka preppaa vammautuneen laskettelijan takaisin elämään? Siis, ei laskettelijaksi maailmancupissa, vaan kokonaiseksi ihmiseksi, jolla on tiukka ote elämän syrjään ja tavoitteita suunnasta, millä ei ole mitään tekemistä hänen ensimmäisten 20:nen vuoden tavoitteidensa kanssa. Huh, aika homma. Ja aika vastuu.
En minä preppaajaa tarvitse. Jääräpäisyyttä löytyy omasta takaa, kiitos. Kysy vaikka mieheltä, siskolta tai keneltä tahansa, kuka minut kuvittelee tuntevansa. Sen ensimmäisen 80 prosenttia tavoitteesta minä osaan saavuttaa ihan itse oman sinnikkyyden, jääräpäisyyden, peräänantamattomuuden ja … sisun turvin. Sittenkun 80% hommasta on plakkarissa, niin sitten voidaan siitä mielen treenaajasta turista uuden miten. Nyt on toiset kuviot. Ensin on saatava se tavoite selville, ja sitä ei kukaan preppaaja minulle voi antaa. Tai kyllähän he voi. MUTTA, silloin ei tavoitellakkaan MINUN unelmiani. Ja sehän on se pointti. Kyse on meikäläisen navasta, minun maailmankaikkeuteni tarkoituksesta. Ei sen enemmästä, mutta ei sen vähemmästäkään. Suuntaa viellä etsitään, mutta sekin auttanee, kun tietää että mitä ei tarvitse… Nenä menosuuntaan ja kohti uusia haasteita.