Meidän kylällä tapahtui taas. Esiteltiin kunnan firmoja ja toimitsijoita. Näyttelyteltan vieressä oli ulkona lapsillekin ohjelmaa. Sai ihastella palo-autoa ja jopa kiivetä sen sisälle. Aitauksessa oli porsaita, kilejä ja vasikoita ihmeteltäväksi. Ja suuren suuri pölli oli pistetty pitkälleen, niinettä suuret ja pienet saivat kokeilla voimiaan justeerin kanssa.
Yksi parhaita paikkoja oli kuitenkin pomppulinna. Pomppulinnaa kohtaan minulla on aina sekalaisia tunteita. Lapset rakastavat sitä. Mutta minä, äitinä, näen vain vaaraa. Mitä jos toisiin törmää, tai tahallaan hyppää päälle, tai aurinkoisena päivänä linnassa on liian kuuma ja tulee paha olla, tai sateisena siellä kastuu ja liukastuu…
Tällä kertaa tapahtuman järjestäjät olivat ilmeisesti katsoneet jonkun ohjelman ”suomen-ninjat” tai vastaavaa, pommppulinna oli paremminkin pomppurata, jossa ensin kiivettiin kahden metrin korkeuteen, sitten hypättiin suunnattoman suurelle pallolle, jne. kunnes päästiin maaliin ja lopuksi laskettiin liukumäkeä alas. Tai tämähän oli siis ajatus.
Suurin osa neljä – kymmenvuotiaista kiersi rataa, niinkuin se oli ajateltu käytettävän. Ensin kiivettiin ylös ja sitten hypättiin ensimmäisen jättiläispallon päälle. Siinä sitten tasapainoteltiin, kunnes seuraava pallo vapautui, ja hypättiin sille tai pudota mätkähdettiin alas. Äiti- ja isärivistö valvoi omiaan enemmän tai vähemmän kiinnostuneena. Ja sitten oli tämä neljänkopla, jotka lähtivät kiertämään reittiä vastakarvaan… näin ei tarvinnut jonottaa. Heillä oli kovastikin hauskaa töniessään kavereitaan alas. Myös vastaantulijat saivat oman osansa ja kupsahtelivat reitiltä alas. Yhden tai toisen vanhemman kasvoilla käväisi närkästys. Joku haki taaperonsa pois linnasta. Minulla oli sydän syrjällään. Eikö kukaan sano mitään? Kohta johonkuhun koskee! Takanani kohistiin: ”Eihän tuossa noin kuljeta!” ”Kenenkäs lapsia nuo on?” ”No kyllähän nuo tunnetaan, eikä niiden vanhemmat ikinä mitään sano…” Katsoin hölmistyneenä keskustelijoita. ”Eihän sillä mitään väliä kenen lapsia ne on?!?” totesin. Vastaus oli vain yksikantaan: ”Jokainen pitäköön huolta omistaan.” ja ”Järjestäjien olisi pitänyt järjestää valvoja pomppulinnalle.”
Tapahtumat kulkivat odotetusti. Meidän kuopus taiteili pallon päällä ja yksi neljänkoplasta hyppäsi häntä päin. Pam – kaksi kalloa kopsahti ja Kuopuksemme putosi parkuen alas. Äiti perässä. Kattilani puhisi ja pihisi. Puhalsin ja pidin Kuopusta hyvänä. Käännyin etsimään Pudottajan käsiini ja läksyttääkseni häntä. Vastassani oli tuttujeni kasvot pidättelemässä minua: ”Älä oo menossa, ei sille voi sanoa mitään. Eihän ne ole meidän lapsia! Tehkööt mitä tekevät, ne on vanhempiensa vastuulla.” MITÄ IHMETTÄ? Vaivoin sain puristettua suuni viivaksi.
Räjähtämiseni oli nanosekunnin päässä. Millä oikeudella toisten lapset saa rikkoa selviä sääntöjä? Minkä takia niille ei kukaan kerro sääntöjä? Mitä HELVETTIiÄ on meneillään, että minulle, joka seuraa niitä sääntöjä ja pitää viellä huolen, että oma jälkikasvukin niitä seuraa, käydään lukemaan lakia ja saarnaamaan, ettei se ole minun asia?!? Kyllä HITOSSA se on MINUN asia! Minun lapseni itkee! Minun lapsi seurasi sääntöjä! Hänelläkin on oikeus! MINULLA ON VELVOLLISUUS! Velvollisuus puolustaa lastani tässä ja juuri nyt! Mihin maailma on menossa, jos kaikki kääntää vaan katseensa pois vääryyden kohdalla? Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos vain poliisi tai virallinen järjestyksestävastaava saa sanoa tai muistuttaa hyvästä käytöksestä saati huomauttaa sääntöjen noudattamisesta? Pirskatti soikoon! En minä halua olla leikkipaikkapoliisi. En missään herran rakkaudessa. Mutta mitä siitä tulee, jos käydään tekemään mitä puuttujaan ja ihmiset kääntävät vain katseensa pois tyyliin – eihän se ole minun asiani. Mihin ollaan menossa? Haloo? Omatunto? Onko ketä kotona? Tai äly? Historiantuntemus? Soiko mikään kello?
Minkälaisen yhteiskunnan haluamme itsellemme ja lapsillemme? Jokainen pitäköön huolen itsestään? Vai; lähimmäistä autetaan? ”Eihän niille voi sanoa, kun ne on sen-ja-sen lapsia… Eihän niille voi sanoa, jos ne vaikka suuttuu… Eihän niille voi sanoa, kun ei ne ole mun lapsia…” Ja kissanviikset sanon minä! Sanoa saa, sillä toisen omaisuutta ei saa särkeä, ei kukaan. Eikä pienempää tai heikompaa kiusata, tai kosketeta, ikinä.
Vieläkin kiukuttaa, vaikka vain asiaa ajattelen. Selvää on, että tämä on yksi arvo, jonka haluasin lastemme oppivan, vaikka se ei heidän elämää aina helpottane. Oikeudenmukaisuus.