Otsikko voisi olla sadusta, psychotrilleristä tai maailmanlopunpovaajan päiväkirjasta. Mutta ei. Se on tätä päivää. Tai eilistä. Ja huomista. Ensimmäiset viitteet ja vihjeet näin eurooppalaisille vilahtivat netin uutisoinneissa tammikuussa. Yksi näki sen jo heti alussa. Toinen otti tosissaan puolilta välin. Ja kolmas ei usko siihen vieläkään. Siihen minkä keskellä nyt, 21.4.2020 yritämme arkeamme pyörittää.
Kiitos maailmojemme kutistumisen. Kiitos lentoaikataulujen, millä saavutetaan 48 tunnissa jokainen maailman kolkka. Kiitos ihmisen ikuisen ja ilmeisesti inhimillisen himon nähdä maailman jokainen nurkka. Paitsi, että maapallo on pyöreä. Ja se on tehty pyöreäksi, että olisi helpompi mennä ympäri. Kiitos meille kaikille, joiden mielestä t-paidan tulee maksaa korkeintaan 5 euroa tai frangia tai dollaria tai ruplaa. Sama, kunhan on halpa. Sama myös missä se on tehty, tai kuka sen on tehnyt tai mistä se on tehty… kunhan voin ostaa joka kuukausi uuden ja kunhan roska-auto vie pois vanhat. Helposti ja vaivattomasti. Niin osto kuin hävityskin. Ilman tuskia, siis tunnontuskia, onhan se itse maksettu ja minun työnihän maksaa, joten voin hyvillä mielin kuluttaa.
Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että harvempi voi vakavissaan väittää kaiken olevan ennallaan.
Siitä mistä lähtien muutos tuli ja miksi… oliko se Kiinalaisten biologinen ase, siviilivaltioden johtajien ylenkatse, kansalaisten tottelemattomuus, vai yleinen ylenkatse ja usko ikuiseen elämään… siitä keskustelemme seuraavat vuosikymmenet.
Pakokauhu. Pelko. Turhautuminen. Toivo. Toivottomuus. Epätoivo. Ilo. Kiitollisuus. Näissä tunteissa, näiden tunteiden välityksellä käymme kohti jokapäiväisiä haasteitamme. Kotikoulu. Etätyö. Paitsi, että rakennustyömaan valua ei oikein etätyönä voi tehdä. Tai vessapaperia. Sitähän olisi kaivattu viimeiset viisi viikkoa… Tunnustakoon kenellä on rahkasammal tai sanomalehti taas käytössä!?! Ja siihen sanoisin, hyvä sinä!
Minä. Minä yritän turruttaa mieleni. Olen väärässä paikassa väärään aikaan. Tulevaisuus sulki ovensa ja tässä päivässä on sitämiten tuskallista olla. Eritoten, kun tiedän, että Suomen maalla, Järvi-Suomen kainalossa olisi rauhaisaa kassaroida kuusen latvoja aitapuiksi, laskea kanoja pihalle, kuunnella kevään airuita ja valmistautua satokauteen. Kokea katiska. Elää. Elää edes melkein omavaraisesti. Elää turvassa.
Saan muistutuksia, kuinka maailmaa pitää katsoa positiivisin mielin. Joka päivä. Tiedän ja olen samaa mieltä. Mutta, ollaanko nytkin sotatilassa? Ketä kuullaan? Niitä ketkä ovat kovaäänisiä? Vai niitä ketkä eivät valita? Kenelle annetaan hengityslaite? Kuka saa lääkkeet? Millä perustein pelastetaan? Hän kenellä on vakuutus? Hänet kuka on nuori? Hän kenellä on työ ja ammatti? Hän kenellä on lihavin säästötili tai suurin metsätila?
Mitä unohtui? Inhimillisyys? Elämä sinänsä on tärkeä? Jokaisen ääni on tärkeä? Onko meissä tarpeeksi ihmistä, että otamme tästäkin opiksemme? Ja kysymys on relevantti meille kaikille. Ole hyvä ja ota opiksesi. Vaikka se vain olisi suomalaisen hajuraon kunnioittaminen, sillä se voi pelastaa ihmishenkiä.