talvisia mietteitä…

Tämä vuosi on jo hurahtanut käyntiin. Tavalla tai toisella. Meneillään se on. Tahtomattakin. Ajalla on semmoinen tapa. Tapa kulua. Niin myös vuodella 2021. Mitä siitä sitten tulee, tai jättää tulematta on ihan toinen juttu. Siihen voimme vaikuttaa, tai sitten emme.

Näinä talvisina aamuina olen monasti kantanut huolta. Huolta kuin raskasta taakkaa. Kutsumatonta, ei-toivottua, mutta se on silti aina läsnä. Näin ajan mittaan kun olen ajatellut monenmoisia ajatuksia. Punonut ajatuksia toisiinsa. Ajatuksia, joita aloitin ajatella vuosikymmeniä sitten, olen nyt jatkanut. Siltoja ei mistään, ei mihinkään. Ehkä joskus tuo ajatusten verkosto, ajatusten syntymänkuva, helpottaa oloamme tai edes auttaa itseämme oman minämme tutkiskelussa. Olen siis jo kauan aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että nämä maailman viisaat päättäjät (kuten heistä ehkä ajattelin joskus 90-luvulla) eivät sitten olekkaan niin viisaita, kuin mitä he kaikkien antavat itsestään ajatella… Tähän tulokseen tulin jo vuosien 2001 ja-2 tienoilla. Olin aina katsonut isojen firmojen päättäjiä ihmetyksen vallassa, kuinka he osasivat visioida maailman, oman firmansa ja johtaa työntekijöitä yksilöä suurempaa päämäärää kohti. Opiskelujen lomassa näin välähdyksiä päättäjien päätöksentekoprosessista ja vastaavalla barometrilla mitattuna oma arvostukseni heitä kohtaan laski. Vuosien varrella tulin enemmän ja enemmän tulokseen: ” tuurilla ne laivatkin seilaa”. Takaisin lähtökohtaan… olen kantanut huolta… Tämän pandemian tiimoilta meille tavallisille tallaajille on painotettu yksilön vastuusta yhteiskunnassa, on alleviivattu ohjeistuksen ja rajoituksen merkitystä kieltojen ja pakotteiden sijaan, pieniä uhrauksia suuren yhteisen päämäärän nimeen…

Se on vaikeaa. Se on vaikeaa nipistää omasta onnesta, jos ei toisten yritys yhteiseen hyvään näy. Niin nytkin. Eikä pelkästään meidän taloudessa. Tätä nipistelyä ja rajoitusten enemmän tai vähemmän uskollista seuraamista on harjoiteltu maailmanlaajuisesti nyt vuoden päivät. Pahan alkua ei ole löydetty, monta tietä helvetistä on yritetty etsiä, on tehty etätöitä, on pysytty kotona, on karanteenattu itseä ja tarkkailtu naapureita, on etäkoulua käyty ja on opeteltu leivänpaistoon kotona siihen pisteeseen, että kaupan hiivat on rohmuttu useamman kuukauden ajan. Mitä tästä on opittu?

Aikuisten oikeasti?

Uskallanko sanoa? Minulla on tunne, että meille syötetään pajunköyttä. Ei siinä, ettäkö tämä tauti on tai ei ole kuolemaksi. Vuonna 2020 on kuollut enemmän väkeä kuin monena muuna vuonna. Tämä Covid-19 on kuoleman vakava tauti. Meille on syötetty pajunköyttä siinä, miten se elämäämme vaikuttaa, siinä ketkä sitä levittävät ja siinä miten Covid-19 taltutetaan.

Näin sanottuani en halua olla päättäjien pöksyissä. En tosiaan. Ja silti, meille tavan kansalaisille on kerrottu puolitotuuksia, väritettynä erinäisten sidosryhmien tavoitteilla. Tulos on lihakeitto, johon on sekoitettu kaikenmaailman kukanjuuret ja se myydään bio-kasviskeittona. Kissanviikset!

En itsekkään tiedä, kuinka tämä tilanne tulisi sulattaa. Lähetetään lapset kouluun ja uskotaan Isä-Jumalan hyvyyteen, että heidät säästetään tältä kavalalta taudilta. Haloo? Oletko tosissasi? Vuoden 2021 vanhukset ovat nähneet nälkää, kulkeneet kilometreja kouluun ja tehneet töitä kynnelle kyettyään. Me valitamme. Emme jaksa. Emme kykene. Masennumme. Olemme alkoholisteja, työttömiä, toivottomia, hyväksikäyttäjiä, hyväksikäytettyjä… parkoja, raukkoja, säälitetäviä uhreja. Onko meistä malleiksi lapsillemme?

En tiedä. Tiedän, että oman kompassini tarkastus on väistämätön. Mitä siitä seuraa, jää nähtäväksi.

Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *