… ja siitä päivästä lähtien maailma ei ollut enää entisensä.

Otsikko voisi olla sadusta, psychotrilleristä tai maailmanlopunpovaajan päiväkirjasta. Mutta ei. Se on tätä päivää. Tai eilistä. Ja huomista. Ensimmäiset viitteet ja vihjeet näin eurooppalaisille vilahtivat netin uutisoinneissa tammikuussa. Yksi näki sen jo heti alussa. Toinen otti tosissaan puolilta välin. Ja kolmas ei usko siihen vieläkään. Siihen minkä keskellä nyt, 21.4.2020 yritämme arkeamme pyörittää.

Kiitos maailmojemme kutistumisen. Kiitos lentoaikataulujen, millä saavutetaan 48 tunnissa jokainen maailman kolkka. Kiitos ihmisen ikuisen ja ilmeisesti inhimillisen himon nähdä maailman jokainen nurkka. Paitsi, että maapallo on pyöreä. Ja se on tehty pyöreäksi, että olisi helpompi mennä ympäri. Kiitos meille kaikille, joiden mielestä t-paidan tulee maksaa korkeintaan 5 euroa tai frangia tai dollaria tai ruplaa. Sama, kunhan on halpa. Sama myös missä se on tehty, tai kuka sen on tehnyt tai mistä se on tehty… kunhan voin ostaa joka kuukausi uuden ja kunhan roska-auto vie pois vanhat. Helposti ja vaivattomasti. Niin osto kuin hävityskin. Ilman tuskia, siis tunnontuskia, onhan se itse maksettu ja minun työnihän maksaa, joten voin hyvillä mielin kuluttaa.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että harvempi voi vakavissaan väittää kaiken olevan ennallaan.

Siitä mistä lähtien muutos tuli ja miksi… oliko se Kiinalaisten biologinen ase, siviilivaltioden johtajien ylenkatse, kansalaisten tottelemattomuus, vai yleinen ylenkatse ja usko ikuiseen elämään… siitä keskustelemme seuraavat vuosikymmenet.

Pakokauhu. Pelko. Turhautuminen. Toivo. Toivottomuus. Epätoivo. Ilo. Kiitollisuus. Näissä tunteissa, näiden tunteiden välityksellä käymme kohti jokapäiväisiä haasteitamme. Kotikoulu. Etätyö. Paitsi, että rakennustyömaan valua ei oikein etätyönä voi tehdä. Tai vessapaperia. Sitähän olisi kaivattu viimeiset viisi viikkoa… Tunnustakoon kenellä on rahkasammal tai sanomalehti taas käytössä!?! Ja siihen sanoisin, hyvä sinä!

Minä. Minä yritän turruttaa mieleni. Olen väärässä paikassa väärään aikaan. Tulevaisuus sulki ovensa ja tässä päivässä on sitämiten tuskallista olla. Eritoten, kun tiedän, että Suomen maalla, Järvi-Suomen kainalossa olisi rauhaisaa kassaroida kuusen latvoja aitapuiksi, laskea kanoja pihalle, kuunnella kevään airuita ja valmistautua satokauteen. Kokea katiska. Elää. Elää edes melkein omavaraisesti. Elää turvassa.

Saan muistutuksia, kuinka maailmaa pitää katsoa positiivisin mielin. Joka päivä. Tiedän ja olen samaa mieltä. Mutta, ollaanko nytkin sotatilassa? Ketä kuullaan? Niitä ketkä ovat kovaäänisiä? Vai niitä ketkä eivät valita? Kenelle annetaan hengityslaite? Kuka saa lääkkeet? Millä perustein pelastetaan? Hän kenellä on vakuutus? Hänet kuka on nuori? Hän kenellä on työ ja ammatti? Hän kenellä on lihavin säästötili tai suurin metsätila?

Mitä unohtui? Inhimillisyys? Elämä sinänsä on tärkeä? Jokaisen ääni on tärkeä? Onko meissä tarpeeksi ihmistä, että otamme tästäkin opiksemme? Ja kysymys on relevantti meille kaikille. Ole hyvä ja ota opiksesi. Vaikka se vain olisi suomalaisen hajuraon kunnioittaminen, sillä se voi pelastaa ihmishenkiä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Pelastakaa ihminen!

Tänä päivänä puhutaan paljon ilmaston lämpenemisestä, metsien hiilinielusta ja sen tärkeydestä, merien saastumisesta. Rakennetaan robotteja, jotka lähetetään Marssiin etsimään ihmiskunnalle uutta kotia. Suunnitellaan tietokoneohjelmia, joista toinen toistaan taidokkaammin vahtii ihmisen käytöstä… osta lisää… tämä on parempi… ei huolta huomisesta.
Se on hyvä, että luonnosta kannetaan huolta. Paljon luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta, osaamisesta ja huolehtimisesta on mennyt jo hukkaan. Lopun teloitamme tuota pikaa. Viimeistään kun Marssissa on ensimmäinen uusi kaupunki ja muuttoraketit on pakattu.

Mutta mihin se ihminen ja ihmisyys on tässä tohinassa jäänyt?
Kyllä meillä menee hyvin. Jokainen saa palkkaa, ja uudet housut voidaan ostaa jo ennenkuin edelliset on menneet rikki. Lomalla käydään maailman toisella puolella ja faceen laitetaan kuvia onnellisista ihmisistä koskemattomilla rannoilla, sademetsissä, vuorilla ja savanneilla. Lomalle lähtiessä viemme lemmikin hoitoon jollekin diplomi-eläinpsygologille, koska haluamme karvapallollemme vain parasta, ja meillähän on varaa. Suurin pelkomme on, että eläkkeelle jäädessämme vanhustentalonosake, joka on toki Thaimaassa, ei olekkaan se kaikkein uusin ja muodikkain.

Ja sisällämme itkee lapsi. Koska ystävämme eivät tykänneetkään facen lomakuvista, keskusteluketjuun tuli vain viisi kommenttia. Koska lemmikkipsygologi sanoi, että lemmikkimme on keskivertoa lihavampi. Koska sähköautoon on tullut virus, jota ei ole saatu poistettua useasta yrityksestä huolimatta. Koska älytalon lukitusjärjestelmä reistaa. Koska ainoat ihmiseltä saadut kosketukset iholle saadaan osteophatilta ja nenäliinan ojentaa psykiatri.

Missä vaiheessa tarpeemme olla parempia ja tienata enemmän meni niin överiksi, että kaikki mitataan rahassa? Ja mitä ei tähänasti ole rahassa mitattu, muutetaan tietokoneohjelmaksi, niinettä se voidaan mitata rahassa tai tuhotaan tarpeettomana.

Kävin tänään kaupassa. Fyysisesti. Tapasin hyvän tutun kaupan käytävällä. Oli taivaallista nähdä hänet, saada aurinkoinen hymy ja lämmin halaus. Siitä riittää energiaa, enemmän kuin faceen tulleista tai tulematta jääneistä tykkäyksistä. Maksoin ostokseni kassan tädille ihan oikealla rahalla. Siitäkin tuli hyvä mieli. Ehkä autan pelastamaan työpaikkaa. Eikä tietokone tiedä mitä ostin. No, sokeri unohtui. Mutta sen käyn lainaamassa naapurin vanhalta mieheltä. Taidan olla tämänpäivän ainoa juttukaveri hänellekin. Vien kiitokseksi lämpimiä korvapuusteja. Varmasti ilahtuu ja itsellekin tulee hyvä mieli. Iltapäivällä käyn syöttämässä naapurin marsut. Ja sekin on mukavaa, ne huikkaavat jo pitkästä matkasta, että missä ne porkkanankannat ja kurkunpäät viipyvät.

Tulisikohan naapuriavusta ja ihmisyydestä kouluun hyvä oppiaine?

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Hei kuule, annetaan spesialistin tutkia…

Miltä sinusta tuntuu kun mammographian alussa, noin kolmen lauseen jälkeen kynegologi sanoo että, ”hei kuule, tehäänkö niin, että laitan sulle lähetteen radiologian osastolle ja he kattoo kun heillä on parempi kokemus ja laitteet.” Nii-in, minäkin nielaisin yhdenkerran tyhjää. Lääkäri sanoi laittavansa lähetteen samantien, ja olisi parempi kun specialistit tekisivät mammographin.
Odotin. Ja odotin. Lääkäri sanoi samantien. Odotin. Joulu on ensiviikolla…Soitin radiologian laitokselle, kerroin tarinani… vastaanoton täti sanoi , että oireiden perusteella pikainen tarkastus on tosiaan tarpeen. Miten olisi huomenna? Lääkärini ei ollut laittanut lähetettä. Sovittiin kuitenkin aika vielä ennen joulua. Olin hämmennyksissä. Soitin kynegologille. Vastaanotossa sanottiin, että kyllä lääkäri laittaa lähetteen, kunhan kerkiää. Minulla meni herne nenään. Olin käynyt kuukausi sitten tarkistuksessa ja saanut ajan mammographiaan… sitä ei nyt tehty vaan luvattiin heti lähete erikoislääkärille…. Heti ei ole huomenna. Nyt oli jo huomenna. Vastaanotossa vedottiin ymmärrykseen… joulu tulossa, kaikilla kiire eikä minun tapaukseni ollut kiireellinen. En ymmärtänyt. En piiruakaan. En ymmärrä jos minä odotan vuoroa kuukauden ja sanotaan, että erikoisasiantunian pitää katsoa – laitan lähetteen heti, että miksi odotan. En ymmärrä nyt, enkä huomenna.

Nyt ollaan menossa. Jännätään tuloksia, ennenkuin on sonographia on otettu. Ennenkuin on mitään muutakaan. Pelottaa. Tiedossa oli rintasyöpäriski. Mutta jo nyt, 44 vuoden iässä? Pitää vetää henkeä, toivoa parasta ja…. elää kuin viimeistä päivää. Ei haaskaten, vaan nauttien. Kuinka monta muistutusta elämän lopullisuudesta tarvitaan, että me alkaisimme seurata sydämmemme toiveita? Kysyn vaan!!!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina | Jätä kommentti

Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Meidän Esikoisella on koulussa teemana ¨leikit ennen ja nyt¨. Koululaisten isovanhemmat on kutsuttu osallistumaan koululaisten iltapäivään ja kertomaan heille omasta lapsuudestaan ja niistä leikeistä mitä silloin joskus muinoin oli leikitty.

Olin surullinen. Esikoisemme isän puolelta mummi nukkui pois lyhyen ja raskaan sairauden takia jo kauan ennen yhteistä aikaamme. Iso-isä olisi maisemissa, ja hänen lapsuudesta olisi yhtä jos toista kerrottavaa. Mutta hän ei millään jaksa olla lasten kanssa tuntia kauempaa. Saati kertoa tarinoita tai ohjata leikkiä.
Minunkin vanhemmistani toinen on jo kuollut ja lasten Ukki on jo vuosia matkustuksestakieltäytyjä. Hänelläkin olisi tarinoita kerrottavaksi. Juttelimme juuri lapsuusmuistoistamme. Kuinka kesät kuluivat seppeleitä sitoen, käpylehmiä tehden ja paimentaen, uiden, marjassa, kalassa, kasvimaalla, lehmähaassa paimenessa, puusavotassa, sadonkorjuussa, marjassa, sienessä. Talvella laskettiin pulkalla, tehtiin lumilinnoja, lumiukkoja ja -lyhtyjä, haettiin puita, lämmitettiin saunaa, siivottiin, leivottiin ja oltiin lumisotasta, käytiin pilkillä ja kylässä, leivottiin. Kun kevät oli korvalla kerättiin pajunoksia, koristeltiin virpomavitsoja, tehtiin ojia ja padottiin puroja, juostiin hankiaisia jänisten kanssa kilpaa, kulotettiin nurmea, kylvettiin siemeniä, valvottiin vasikointia, leivottiin… Ei kumpikaan kummempia leluja muistanut. Ja silti tekemistä riitti. Ihan kokoajan. Sehän oli ihan samanlainen, minun lapsuuteni!

Riemastuin, minä voisin kerätä kävyt, oksat ja kivet. Minä voisin näyttää kuinka käpylehmät tehdään ja pistetään aitaukseen. Minä uskaltaisin, osaisin ja pitäisin kertomisesta!

Sitten pysähdyin niille jalansijoilleni. Minun tarinani olisi erikoinen. Erittäin erikoinen. Maailma oli kulkenut köyhän Itä-Suomalaisen maitotilalla vietetyn lapsuuden ohi. Siinä ajassa oli puuceet vaihtuneet vesiklosetteihin, ulkosaunat sisäsuihkuihin, kesän paljaat jalat lipsukkaisiin, käpylehmät muovisiin lohikäärmeisiin, pääsiäisnoidat halloweenin noitiin, laivanupotus game-of-thronesiin,… muutos on se mitä koulu halusi lapsille näyttää. Mutta se muutos, mikä oli täällä tapahtunut kahdessa sukupolvessa, oli harpannut minun kasvutantereellani vain yhdessä.

Mitä Esikoiseni ajattelisi siitä, jos minun kertomani tarinat leikeistä ja tavoista olisivat kivikautisemmat kuin luokkatoverin isovanhempien kertomukset? Saisiko hän naurut ylleen? Syrjittäisiinkö häntä? Pieni mahdollisuus olisi, että opettaja osaisi nähdä kaiken kauniina kuten tarinan rumasta ankanpojasta. Mutta minua pelotti. Hävetti. Että voisin aiheuttaa surua ja kärsimystä lapselleni oman täydellisen-vanhanajan lapsuuteni takia.

Olin ylpeä juuristani. Enkä uskalla niistä nyt kertoa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

tervetuloa syksy!

Eläköön vesisade, kumisaappaat, myrskytuuli ja pimenevät illat!

Vihdoin syksy kopistelee kulmilla. Se on ujuttanut varpaansa jo ovenväliin ihan huomaamatta, mutta nyt kun sääennustus lupailee vesisadetta seuraavaksi kahdeksi viikoksi putkeen, niin voinemme syksyn virallisesti toivottaa tervetulleeksi. Ja minähän rakastan syksyä!

Pääskyset lentelivät tässä jo jonkun aikaa sitten niissä suurissa laumoissa, jotka lupailevat etelään lähtöä. Minulla muuttolintujen siivittämä haikeus sydämmessä. Jokunen mattimyöhäinen vielä näkyy, ennenkuin nekin heittävät hyvästit vain palatakseen taas ensikeväänä muistuttamaan pohjoisen valkoisista kesistä. Lisää haikeutta.

Tiaiset näyttävät taas valkoisia poskipeilejään meidänkin pihassa. Toinen syksyn varma merkki. Rakastan kuunnella niiden keskenäistä asioiden selvittelyä. Iloista ja hyvin tormakkaa sepustelua.

Aamulla paistoi aurinko. Ilmassa se syksyn kuulaus, mikä paljastaa luonnon haalistuneet kesävärit ja pyyhkii kasteen laiskasti puiden lehdiltä ja nurmen korsilta, jos jaksaa. Kaino lupaus viileästä ja puolikas muisto lämpimästä. Vanha kunnon aurinko toki viellä lämmittää, niin että iltapäivällä on t-paita-keli, jollei pohjoistuuli tuo sitä vesisadetta jo etukäteen. Tämä puolestaan raivaa ylimääräiset ihmiset takaisin neljän seinän sisälle ja tekee tilaa hengittää. Kiitos siitä.

Parasta aikaa lukea, kulkea, leipoa, paistaa, elää ja rakastaa…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

kuinka kauan täytyy jaksaa?

Kaikki tunnette tarinan koivusta ja tähdestä. Tarinan juoni on helppo: perhe laittaa lapsensa sotaa pakoon vieraalle maalle. Lapset kasvavat ja varttuvat. Hoivaperhe kehottaa lapsia unohtamaan kotimaansa ja näkemään nykyisen asuinpaikan kotina. Nuoret kuitenkin kaipaavat koivuaan ja tähteään. Eräänä päivänä he ottavat ja lähtevät etsimään kotiaan, sen paremmin tietämättä missä se tarkkaan on. Mukanaan heillä on muistot ja usko. Vastoinkäymisten jälkeen nuoret löytävät kuin ihmeen kaupalla juuri tuon muistojensa koivun ja sen latvassa loistavan aamutähden…

Minä tunnen olevani tuon tarinan tyttö. Kaikki ympärilläni kertovat, kuinka täydellisen paikan olen löytänyt. Oma järjenäänenikin tuota toistaa. Sydämeni kuitenkin pakahtuu. Se on särkymäisillään koti-ikävän raskaan taakan alla. Kaipaan koivun katveeseen kuuntelemaan tuulen suhinaa lehvistössä ja haarapääskysen liverrystä vetosillan yli kulkevalla sähkölangalla. Kaipaan nokkosten vahvaa tuoksua entisen emakkoaidan suojassa. Kaipaan hikisen heinänteon tuoksua ja sitä lämmintä kiveä mistä kiventieraa irtoili eväsleipiä syötäessä. Kaipaan myös sitä yksinkertaista, köyhyyden synnyttämää kiitollisuutta pienistä asioista: tuokkonen lillukoita, kourallinen onkimatoja, saunavastantuoksu, kerppujen tekoa talveksi, ainainen uunipuiden pinoaminen…

Ensin en edes huomannut koti-ikävää. Vuosien mittaan sen huomasin, kun reissut entisille kotikonnuille muodostuivat henkireijäksi ja ainoaksi syyksi jaksaa arkea. Mutta kuinka kauan tytön täytyy jaksaa, ennenkuin matka kohti tähteä ja koivua kohti alkaa? Kuinka kauan on riittävästi, että voi sanoa: nyt? Nyt on aika lähteä kotiin. Lopullisesti? Onko se nyt? Ja monen muun maailma järkkyy. Vai onko se sitten kun se parantumaton syöpä tai ensimmäinen sydänleikkaus on työn alla? Kuinka kauan täytyy jaksaa, että on lupa olla itsekäs ja saa lähteä kotiin? Kun minä en millään enää jaksaisi odottaa…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

… emmehän me voida, kun ne ei oo meidän lapsii…

Meidän kylällä tapahtui taas. Esiteltiin kunnan firmoja ja toimitsijoita. Näyttelyteltan vieressä oli ulkona lapsillekin ohjelmaa. Sai ihastella palo-autoa ja jopa kiivetä sen sisälle. Aitauksessa oli porsaita, kilejä ja vasikoita ihmeteltäväksi. Ja suuren suuri pölli oli pistetty pitkälleen, niinettä suuret ja pienet saivat kokeilla voimiaan justeerin kanssa.

Yksi parhaita paikkoja oli kuitenkin pomppulinna. Pomppulinnaa kohtaan minulla on aina sekalaisia tunteita. Lapset rakastavat sitä. Mutta minä, äitinä, näen vain vaaraa. Mitä jos toisiin törmää, tai tahallaan hyppää päälle, tai aurinkoisena päivänä linnassa on liian kuuma ja tulee paha olla, tai sateisena siellä kastuu ja liukastuu…

Tällä kertaa tapahtuman järjestäjät olivat ilmeisesti katsoneet jonkun ohjelman ”suomen-ninjat” tai vastaavaa, pommppulinna oli paremminkin pomppurata, jossa ensin kiivettiin kahden metrin korkeuteen, sitten hypättiin suunnattoman suurelle pallolle, jne. kunnes päästiin maaliin ja lopuksi laskettiin liukumäkeä alas. Tai tämähän oli siis ajatus.

Suurin osa neljä – kymmenvuotiaista kiersi rataa, niinkuin se oli ajateltu käytettävän. Ensin kiivettiin ylös ja sitten hypättiin ensimmäisen jättiläispallon päälle. Siinä sitten tasapainoteltiin, kunnes seuraava pallo vapautui, ja hypättiin sille tai pudota mätkähdettiin alas. Äiti- ja isärivistö valvoi omiaan enemmän tai vähemmän kiinnostuneena. Ja sitten oli tämä neljänkopla, jotka lähtivät kiertämään reittiä vastakarvaan… näin ei tarvinnut jonottaa. Heillä oli kovastikin hauskaa töniessään kavereitaan alas. Myös vastaantulijat saivat oman osansa ja kupsahtelivat reitiltä alas. Yhden tai toisen vanhemman kasvoilla käväisi närkästys. Joku haki taaperonsa pois linnasta. Minulla oli sydän syrjällään. Eikö kukaan sano mitään? Kohta johonkuhun koskee! Takanani kohistiin: ”Eihän tuossa noin kuljeta!” ”Kenenkäs lapsia nuo on?” ”No kyllähän nuo tunnetaan, eikä niiden vanhemmat ikinä mitään sano…” Katsoin hölmistyneenä keskustelijoita. ”Eihän sillä mitään väliä kenen lapsia ne on?!?” totesin. Vastaus oli vain yksikantaan: ”Jokainen pitäköön huolta omistaan.” ja ”Järjestäjien olisi pitänyt järjestää valvoja pomppulinnalle.”

Tapahtumat kulkivat odotetusti. Meidän kuopus taiteili pallon päällä ja yksi neljänkoplasta hyppäsi häntä päin. Pam – kaksi kalloa kopsahti ja Kuopuksemme putosi parkuen alas. Äiti perässä. Kattilani puhisi ja pihisi. Puhalsin ja pidin Kuopusta hyvänä. Käännyin etsimään Pudottajan käsiini ja läksyttääkseni häntä. Vastassani oli tuttujeni kasvot pidättelemässä minua: ”Älä oo menossa, ei sille voi sanoa mitään. Eihän ne ole meidän lapsia! Tehkööt mitä tekevät, ne on vanhempiensa vastuulla.” MITÄ IHMETTÄ? Vaivoin sain puristettua suuni viivaksi.

Räjähtämiseni oli nanosekunnin päässä. Millä oikeudella toisten lapset saa rikkoa selviä sääntöjä? Minkä takia niille ei kukaan kerro sääntöjä? Mitä HELVETTIiÄ on meneillään, että minulle, joka seuraa niitä sääntöjä ja pitää viellä huolen, että oma jälkikasvukin niitä seuraa, käydään lukemaan lakia ja saarnaamaan, ettei se ole minun asia?!? Kyllä HITOSSA se on MINUN asia! Minun lapseni itkee! Minun lapsi seurasi sääntöjä! Hänelläkin on oikeus! MINULLA ON VELVOLLISUUS! Velvollisuus puolustaa lastani tässä ja juuri nyt! Mihin maailma on menossa, jos kaikki kääntää vaan katseensa pois vääryyden kohdalla? Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos vain poliisi tai virallinen järjestyksestävastaava saa sanoa tai muistuttaa hyvästä käytöksestä saati huomauttaa sääntöjen noudattamisesta? Pirskatti soikoon! En minä halua olla leikkipaikkapoliisi. En missään herran rakkaudessa. Mutta mitä siitä tulee, jos käydään tekemään mitä puuttujaan ja ihmiset kääntävät vain katseensa pois tyyliin – eihän se ole minun asiani. Mihin ollaan menossa? Haloo? Omatunto? Onko ketä kotona? Tai äly? Historiantuntemus? Soiko mikään kello?

Minkälaisen yhteiskunnan haluamme itsellemme ja lapsillemme? Jokainen pitäköön huolen itsestään? Vai; lähimmäistä autetaan? ”Eihän niille voi sanoa, kun ne on sen-ja-sen lapsia… Eihän niille voi sanoa, jos ne vaikka suuttuu… Eihän niille voi sanoa, kun ei ne ole mun lapsia…” Ja kissanviikset sanon minä! Sanoa saa, sillä toisen omaisuutta ei saa särkeä, ei kukaan. Eikä pienempää tai heikompaa kiusata, tai kosketeta, ikinä.

Vieläkin kiukuttaa, vaikka vain asiaa ajattelen. Selvää on, että tämä on yksi arvo, jonka haluasin lastemme oppivan, vaikka se ei heidän elämää aina helpottane. Oikeudenmukaisuus.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

antaa aikaa arjelle

Juteltiin tuossa tädin kanssa. Niitä näitä, kuulumisia, tehtyjä ja tekemättä jääneitä. Hän mainitsi jossain välissä, että ei jaksa juosta asioiden perässä. Jos hänen tekemänä välttää, niin hyvä. Jos taas ei, niin ei sitten. Arjellekin pitää antaa aikaa, ja sen takia ei turhan perässä pidä juosta.

Kommenti jäi mieleen. Ensin se vähän kummastutti. Mutta pikkuhiljaa se alkaa avautua. Monasti elämä on vaikka viikonlopusta toiseen lentämistä. Viikolla painetaan töitä, riennetään ja kiirehditään tekemisestä toiseen. Pyykätään, siivotaan, juohutetaan ja juostaan. Viikonloput puolestaan pakataan täyteen, että ehditään harrastaa, käydä siellä sun täällä, matkustaa, näkyä. Illalla rojahdetaan sänkyyn. Nukutaan kuin tukki, tai sitten kieritään ja pyöritään lakanoiden välissä, kun huolet ja tekemistään odottavat rästit eivät laske nukkumattia lähelle…

Anna arjelle aikaa.
Istu alas. Ota kuppi kahvia. Ihan rauhassa. Kuuntele ruohon kasvua, lapsen huolia, talitintin tirskuntaa. Mummo-vainaakin tapasi sanoa: mihinkäs se on kiire, valmiissa maalimassa. Näin on. Jos vain viikonloppuna ja juhlissa eletään, niin suurin osa näistä päivistä jää elämättä ja sehän olisi sääli.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

harakan tanssi

Harakka keikkuu ja keimailee naapuritalon katolla. Aurinko kimaltelee mustan frakin liepeissä. Taitaa tanssia häitä.

Syntymäkodissani vainottiin harakoita pahanilmanlintuina. Silloin muinoin, se kuului nimittäin metsästettäviin varislintuihin. Munarosvo, hanakka kiiltävälle. Jos ei muuten huonononnentuojaa pois saatu peloteltua, niin aina löytyi pihamaasta sen verran kiviä, että lapsikatras sai sen häädettyä. Jos harakan nauru kuului pihapuusta, se tiesi nimittäin kuolemaa. Eikä kukaan kuolemaa taloonsa toivonut.

Niin oli ennen. Toisin on nyt. Linnutkin on vähissä. Ei enää voi olla niin kranttu siitä mitä ikkunastaan ihastelee. Katselen harakan tanssia ja yritän hymyillä airueelle sydämestä asti. On kevättä ilmassa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

mental training

Tässä jännättiin talviurheilun MM-kisoja. Siis mutkamäessä ja näin poispäin. Kuuntelin erään nuoren naisen antamaa haastattelua onnistuneen laskun jälkeen. Hän oli onnellinen. Kyyneliin asti liikuttunut. Harrastanut lajia koko pienen ikänsä. Totesi, että kaikki 20 maailman parasta laskettelijaa osaavat laskea sen mitä mitalleille vaaditaan. Kuka pokkaamaan lopulta pääsee, se on pääkopasta kiinni.

Jäin asiaa miettimään. Mental training. Mielen preppaus. Pääkopan parraus. Mites olisi? Lähdetäänkö? Olisiko aihetta? Kaikkihan tuota tänäpäivänä harrastavat. Huippu-urheilijoilla on jokaisella oma parraaja tai preppaaja tai treenaaja. Menestyvillä liikemiehillä ja uranaisilla myös. Jolleivat sitten käy psykiatrilla tai psygoloogilla. Sillä lailla niistä mutkista tehdään suoria ja kivet elämän polulla muuttuvat esteistä luonnetta kasvattaviksi haasteiksi. Kyllähän se olisi hienoa, kun meikäläisenkin mielen syöverit maalattaisiin kirkkailla väreillä ja sytämeeni valettaisiin uskoa siihen, että minussakin on ainesta maailman parhaaksi.

Lähtikö lapasesta? Ajatukseni jatkoi omaa latuaan. Olenhan minä ollut jo polulla maailman parhaaksi. Itse asiassa toimistotuolini on jo ollut maailman navassa. Ja siinäpä se. Se minulle kaikkein tärkein huomio tähän asti. Se mikä monelle muulle on maailman tärkeintä, ei ehkä olekkaan maailman tärkeintä minulle. Hmmm. Tietääkö se preppaaja sen? Vai preppaako jokainen laskettelijoita preppaaja laskemaan huipulle ja luirumaan 120 km/h? Ja jokainen kotiäitien parraaja, parraako hän kotiäidin takaisin uraputkeen?

Kuka preppaa vammautuneen laskettelijan takaisin elämään? Siis, ei laskettelijaksi maailmancupissa, vaan kokonaiseksi ihmiseksi, jolla on tiukka ote elämän syrjään ja tavoitteita suunnasta, millä ei ole mitään tekemistä hänen ensimmäisten 20:nen vuoden tavoitteidensa kanssa. Huh, aika homma. Ja aika vastuu.

En minä preppaajaa tarvitse. Jääräpäisyyttä löytyy omasta takaa, kiitos. Kysy vaikka mieheltä, siskolta tai keneltä tahansa, kuka minut kuvittelee tuntevansa. Sen ensimmäisen 80 prosenttia tavoitteesta minä osaan saavuttaa ihan itse oman sinnikkyyden, jääräpäisyyden, peräänantamattomuuden ja … sisun turvin. Sittenkun 80% hommasta on plakkarissa, niin sitten voidaan siitä mielen treenaajasta turista uuden miten. Nyt on toiset kuviot. Ensin on saatava se tavoite selville, ja sitä ei kukaan preppaaja minulle voi antaa. Tai kyllähän he voi. MUTTA, silloin ei tavoitellakkaan MINUN unelmiani. Ja sehän on se pointti. Kyse on meikäläisen navasta, minun maailmankaikkeuteni tarkoituksesta. Ei sen enemmästä, mutta ei sen vähemmästäkään. Suuntaa viellä etsitään, mutta sekin auttanee, kun tietää että mitä ei tarvitse… Nenä menosuuntaan ja kohti uusia haasteita.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti