Minulla on taas paha olla. Itkin pitkän patoamisen jälkeen silmäni punaisen kukertaviksi turvonneiksi palloiksi. Nyt niissä ei ole kyyneliä, mutta ei niillä oikein mitään nääkkään. Tilalle on tullut suuri väsymys. Minulla on paha olla. Äideilläkin on välillä paha olla. Ei vain pienillä tytöillä ja pojilla tai kasvavilla teineillä, tai nuorilla aikuisilla. Äideillä. Siinä on vaan se ero, että niitä sylejä mistä hyvänolonhaleja saa omaan pahaan oloonsa on armottoman vähän. Koska äidit ovat sitä varten. Äidit, isät, ystävät, siskot ja veikat. Mutta eritoten äidit.
Kun meidän lapset alkoivat esikoulun käynnin, koulun pihat ja koulumatkat olivat puolillaan huolehtivia vanhempia. Useimmiten äitejä. Yksi pyntätympi kuin toinen, hiukset kikkaroitu, kynnet suoraan manikyyristä, vaatteet – ei, kun asukokonaisuudet huolella valittu. Siis viimeisen päälle. Leikkipaikoilla sama juttu. Meidän lapsilla oli leikkipaikkahousut, eli housunpolvet oli paikatta tähdellä, tai niihin oli ommeltu Alpit vahvistamaan kolmatta kulumaa. Keskivertoleikkipaikkalapsella oli valkoiset sukkahousut ja pinkit plakkikengät, tai ainakin valkoinen t-paita ja äiti vieressä komensi terävästi, ettei saa kiivetä, tai nuohota, tai istua hiekassa. Minä olin onnellinen. Meidän lapset sai leikkiä ja mennä, juosta ja nuohota, kiivetä ja liukua. Tai no, niin minä muistelen, että olisin ollut onnellinen.
Täälläpäin ihmisillä on mielessä työ. Siis aina. Tehdään pitkiä päiviä, mutta työ myös tekee sinusta sen kuka sinä olet. Siispä yksi ensimmäinen kysymys nimellä esittäytymisen jälkeen onkin: mitä sinä teet työksesi tai missä töissä olit ennenkuin sait lapsia. Minä en halua olla entisen työni jatke tai tulla määritellyksi sen perusteella, mitä töitä tein. Minä olen nimittäin tehnyt monenlaisia töitä. Siispä tomerasti totesin ja edelleen totean, että olen koti-äiti.
Nii-in. Siihen se keskustelu sitten jääkin, jollen minä ahkerana jatka kyselyä. Eihän koti-äiti, tai äiti vaan ole työtä. Ei siitä makseta palkkaa. Eikä siihen tarvitse koulutusta (- voi jos semmoinen keksitään, niin osallistuisin heti!). Siinäpä lyhykäisyydessään tämän seudun kaksinaamaisuus ”vaan äitinä” olemisesta. Jos käyt töissä, olet huono äiti. Ethän näin ehdi pitää kunnolla huolta lapsista ja kodistasi. Jos taas et käy töissä, olet vaan äiti. Tyhjäntoimittaja, siivellä eläjä, laiska paska. Et pääse edes työkkäriin nostamaan työttömyyskorvausta kun käyt hakemaan töitä, sinä olet itse valinnut äitiyden työelämän sijaan. Kärsi siis siitä ja pidä suusi kiinni.
Minä olen vaan äiti. Joka pesee nurmikon housunpolvista, ompelee palkeenkielen piiloon hameen helmassa, silittää t-paidat, vaihtaa petivaatteet ja tuulettaa joka aamu kammarit. Laittaa aamupalan, päivällisen, välipalan ja illallisen. Sujauttaa viellä reppuun pienen välivälipalan aamuksi. Ja raivaa pöydän ja tiskaa astiat. Joka päivä. Paistan pullan, ruisleivän, piirakoita, kakkuja, muffinsit ja piparit. Raivaa ja siivoaa huushollia, maksaa laskut, käy kaupassa, pesse hampaita, pyhkii pyllyt. Vilkuttaa kouluunlähtijöille, avaa oven kotiintulijoille, puhaltaa naarmuun, haavaan ja mustelmaan. Minä kyselen kotitehtävistä, koulukuulumisista, yhteenlaskuista ja kuuntelen kärsivällisesti ääneenlukemista. Luen iltasadun, peittelen ja laulan iltalaulun. Käyn yöllä tyristämässä esikoisen vuotavan nenän ja pissitän kuopuksen. Kömmin turvaksi peikkojen ja menninkäisten varalle esikoisen viereen kello kolme yöllä. Otan vastaan haukut, kun olen maailman paskin äiti – kaikki muut saa aina heti koulun jälkeen mennä ulos. Otan vastaan haukut kun matematiikka on tylsää. Halaan. Halaan pois vihan, surun, murheet, ruhjeet ja känkkäränkän. Mittaan kuumeen, keitän teetä, hieron kupruilevaa vatsaa, juttelen riitapukareille ja välillä luen lakia. Ja halaan. Pidän kiinni kädestä. Otan syliin. Suukotan.
Ja joskus. Ihan vaan joskus. Minun kuoreni on loppuunkäytetty, loppuunhaukuttu, väsynyt räsynukke. Minun sieluni on loppuunimetty, kuihdutettu ja kituva kääpiö. Ja sitten voi käydä niin, ettei äiti jaksa olla edes vaan äiti.
Naapurin täti, työssäkäyvä äiti, on ottanut kaksi viikkoa lomaa ja kysyi lähdenkö kokopäiväreissulle. Kysyi, voinko minäkin ottaa lomaa. Pysähdyin miettimään. Olisi kiva. Olisi itseasiassa mahtavaa ottaa ja lähteä. Mutta olen väsynyt. En edes jaksa. Kysyttäessäkään. Murjautan ohuenlännän vitsin ja kerro n tekosyyn, että saan pysyä omassa oravanpyörässäni. Toivon uskalatavani ottaa yhtenä kauniina päivänä lomaa tästä vaan-äitinä-olemisesta. Mutta juuri nyt, minä vaan en jaksa.
