uusi vuosi, uudet kujeet?

Piha on peitetty ohuella valkoisella peitolla. Ihmiset kulkevat kääriytyneinä paksuihin talvivaatteisiinsa, nenät punaisina ja kädet taskuissa. Hytisten. Minä puolestani kuljen villapaitaisillani, iloinen hymy loistaa kasvoiltani. Vihdoin minun näköiseni sää.

En tehnyt minkäänlaista uudenvuodenlupausta. Silti pursuan innostusta ja tekemisen iloa. Kiitos mökkiviikon. Tarmolla käyn täyttämään hakemustani jatkokoulutukseen. Jossain välissä katseeni ohitse vilahtaa ilmoitus kesätyöpaikasta Hesarissa. Innostun entisestään. Täydellinen parivaljakko.

Kerron innostuneesti ajatuksistani rakkaalleni. Ruokapöytäkeskustelua oppikirjasta. Täydellinen perhe.
– Aha.
Jatkan vielä perustelujen antamista. Varovaisemmin. Sieluni, joka juuri loisti rintani kaksoisovista Halleyn komeetan tapaan, himmenee. Ovet sulkeutuvat hiljalleen minun jäädessä ihmeetelemään. Missä on myötäinnostus? Missä ovat kysymykset? Missä on minkäänmoinen empatia?

Innostukseni leija on saanut pahan repeämän siipeensä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

harakan tanssi

Harakka oli tullut terassin ovesta sisälle ja jäi hädissään räpiköimään ulospääsyä. Huolestuin. Soittelin isälleni. Ihan muina miehinä. Kaikki hyvin. Soittelin velipojalle. Ihan muina miehinä. Kaikki sielläkin tavanmukaisesti. Huokaisin, vedin syvään henkeä – taikauskoa, vanhojen eukkojen höpinöitä. Annoin ajan kulua.

Kävin näkemään tummia hahmoja. Lapset nukkuivat huonosti. Mistä lie johtunut. Taikauskoa.

Nyt on tuonelan virran yli kulkenut monta venhoa. Silmissä suolaisia kyyneleitä. Mieli harmaa ja hartiat jumissa. Taikauskoa? Olkoon mitä on. Meillä on kuulemma uskonvapaus.

Muistolle…

Aurinko paistaa, linnut laulaa. Maailma kulkee radallaan. Elämä kuin kultainen rihma. Niin kevyt, kaunis ja herkkä.

Hetkessä kauneus on kasa pirstaleita. Rakas on revitty viereltämme. Miksi? Kenen on syy?

Kysymyksiä kysymyksien jälkeen, kyyneleitä, vihaa ja raivoa. Missään ei rauhaa, ei vastauksia, ei apua särkyneelle sydämelle.

Aurinko paistaa, linnut laulaa. Maailma kulkee radallaan. Elämä kuin kultainen rihma. Niin kevyt, kaunis ja herkkä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

meillä syödään kauniisti…

Meillä noustiin ihan äsken ruokapöydästä. Niinkuin nyt useimmissa talouksissa useimpina päivinä tehdään. Raivasin ja pesin kipposet ja kuppiset. Ajatuksissani kuivailin astiat ja pyöritin päätäni. On tämä menossa kummaksi tämä elämän mäiskytys.

Ennen riitti, että syödään kauniisti. Se tarkoitti niin paljon, että ei puhuttu ruoka suussa, pyydettiin antamaan, kun ei itse ylletty, kädet pysyivät pöydän päällä ruokailun ajan, suut pyyhittiin, syötiin haarukalla ja veitsellä,… sanottiin kiitos pöydästä noustessa ja autettiin raivaamisessa. Syötiin kauniisti.
Kyllähän tänäänkin juohutan nuorisoa pitämään tätä hyvää tapaa yllä. Ehkä pöydässä keskustellaan enemmän, kuin ennen. Ja kädetkin voivat heilua ahkerammin.
Mutta kun tänä päivänä syödään kauniisti… niin silloin välipalamandariini on aseteltu lautaselle auringoksi, banaanidelfiini hypää mustikkameressä tai vähintään porkkanatraktorissa on kurkkupyörät. Nyt on syömisen oltava syötävän kaunista. Ennen meillä oli nälkä kun tultiin ruokapöytään, ei tarvinnut sen suurempia houkuttimia. Jos ruoka ei kelvannut niin korkeintaan jäit ilman. Seuraavalla ruokakerralla kyllä kelpasi. Nyt houkutellaan lapsi syömään etenkin sitä terveellistä. Aika menee porkkanahuiluja veistellessä tahi omenaleppäkerttuja taiteillessa. Minun lapsuuden houkutin oli, joko syöt nyt tai sinulla on myöhemmin nälkä.

Kyllä nyt eletään yltäkylläisyydessä, kun syödään kauniisti.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

ihmiskoe

Meneillään on maailman kattavin ihmiskoe. Ja halusimme tai emme, olemme kaikki osana sitä. Tämä pandemia, jota olemme nyt reilun vuoden päivät kärsineet, on sen saanut aikaan. Mikä sen pandemian on saanut aikaan… siitä voimme kiistellä. Teoriat riittävät laboratioriosta ja vihamielisten vallankahvaan pyrkivien käyttämästä virusaseesta, luontoäidin lähettämään kuritukseen meidän tuhoamisvimmamme takia aina Jumalan rangaistukseen. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että tämä sairaus, siitä aiheutuvat jälkitaudit, kuolema, noiden edellisten pelko ja epätoivoinen yrityksemme saada homma hanskaan rokotuksella on aloittanut ihmiskokeen, jonka tulosta ei kukaan vielä tiedä.

Rokotukset pelottavat yleensäkin. Joskus pelkkä piikin pisto, joskus se pistoa seuraava kipu, joskus nimenomaan se epätieto. Pelkäsin ensimmäistä Covid-19 rokotusta. Käsivarsi oli poissa kuvioista kaksi vuorokautta rokotuksen jälkeen. Outoja hömötysolotiloja. Väsymystä. Näin aluksi. Toisen rokotuskerran reaktiot hirvittävät. Entä kuinka on oloni vuoden päästä? Olenko terve kahden vuoden kuluttua? Entä viiden vuoden? Olenko ottanut kantaakseni lisääntyneen diabetesriskin? Vai sainko kylkiäisiksi suurentuneen syöpäriskin? Voinen olettaa, että sydän- ja verisuonitautiriskiäni on korotettu kiitos rokotuksen. Ja jos annan mielikuvitukseni lentää, niin rokotteessa oli joko tappava tauti valkoisen ihmiskunnan tuhoamiseksi, tai ainakin minimaalinen seurantalaite itsetuhomekanismilla.

Että näin. Kun ei mihinkään voi oikeen enää uskoa. Ei edes siihen, että Puruveden vesi on Suomen kirkkainta. Pää alas ja läpi harmaan kiven. Mikä ei tapa, se vahvistaa – vai mitenkäs se vanha sananlasku meni…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

vaan kotiäiti

Minulla on taas paha olla. Itkin pitkän patoamisen jälkeen silmäni punaisen kukertaviksi turvonneiksi palloiksi. Nyt niissä ei ole kyyneliä, mutta ei niillä oikein mitään nääkkään. Tilalle on tullut suuri väsymys. Minulla on paha olla. Äideilläkin on välillä paha olla. Ei vain pienillä tytöillä ja pojilla tai kasvavilla teineillä, tai nuorilla aikuisilla. Äideillä. Siinä on vaan se ero, että niitä sylejä mistä hyvänolonhaleja saa omaan pahaan oloonsa on armottoman vähän. Koska äidit ovat sitä varten. Äidit, isät, ystävät, siskot ja veikat. Mutta eritoten äidit.

Kun meidän lapset alkoivat esikoulun käynnin, koulun pihat ja koulumatkat olivat puolillaan huolehtivia vanhempia. Useimmiten äitejä. Yksi pyntätympi kuin toinen, hiukset kikkaroitu, kynnet suoraan manikyyristä, vaatteet – ei, kun asukokonaisuudet huolella valittu. Siis viimeisen päälle. Leikkipaikoilla sama juttu. Meidän lapsilla oli leikkipaikkahousut, eli housunpolvet oli paikatta tähdellä, tai niihin oli ommeltu Alpit vahvistamaan kolmatta kulumaa. Keskivertoleikkipaikkalapsella oli valkoiset sukkahousut ja pinkit plakkikengät, tai ainakin valkoinen t-paita ja äiti vieressä komensi terävästi, ettei saa kiivetä, tai nuohota, tai istua hiekassa. Minä olin onnellinen. Meidän lapset sai leikkiä ja mennä, juosta ja nuohota, kiivetä ja liukua. Tai no, niin minä muistelen, että olisin ollut onnellinen.

Täälläpäin ihmisillä on mielessä työ. Siis aina. Tehdään pitkiä päiviä, mutta työ myös tekee sinusta sen kuka sinä olet. Siispä yksi ensimmäinen kysymys nimellä esittäytymisen jälkeen onkin: mitä sinä teet työksesi tai missä töissä olit ennenkuin sait lapsia. Minä en halua olla entisen työni jatke tai tulla määritellyksi sen perusteella, mitä töitä tein. Minä olen nimittäin tehnyt monenlaisia töitä. Siispä tomerasti totesin ja edelleen totean, että olen koti-äiti.

Nii-in. Siihen se keskustelu sitten jääkin, jollen minä ahkerana jatka kyselyä. Eihän koti-äiti, tai äiti vaan ole työtä. Ei siitä makseta palkkaa. Eikä siihen tarvitse koulutusta (- voi jos semmoinen keksitään, niin osallistuisin heti!). Siinäpä lyhykäisyydessään tämän seudun kaksinaamaisuus ”vaan äitinä” olemisesta. Jos käyt töissä, olet huono äiti. Ethän näin ehdi pitää kunnolla huolta lapsista ja kodistasi. Jos taas et käy töissä, olet vaan äiti. Tyhjäntoimittaja, siivellä eläjä, laiska paska. Et pääse edes työkkäriin nostamaan työttömyyskorvausta kun käyt hakemaan töitä, sinä olet itse valinnut äitiyden työelämän sijaan. Kärsi siis siitä ja pidä suusi kiinni.

Minä olen vaan äiti. Joka pesee nurmikon housunpolvista, ompelee palkeenkielen piiloon hameen helmassa, silittää t-paidat, vaihtaa petivaatteet ja tuulettaa joka aamu kammarit. Laittaa aamupalan, päivällisen, välipalan ja illallisen. Sujauttaa viellä reppuun pienen välivälipalan aamuksi. Ja raivaa pöydän ja tiskaa astiat. Joka päivä. Paistan pullan, ruisleivän, piirakoita, kakkuja, muffinsit ja piparit. Raivaa ja siivoaa huushollia, maksaa laskut, käy kaupassa, pesse hampaita, pyhkii pyllyt. Vilkuttaa kouluunlähtijöille, avaa oven kotiintulijoille, puhaltaa naarmuun, haavaan ja mustelmaan. Minä kyselen kotitehtävistä, koulukuulumisista, yhteenlaskuista ja kuuntelen kärsivällisesti ääneenlukemista. Luen iltasadun, peittelen ja laulan iltalaulun. Käyn yöllä tyristämässä esikoisen vuotavan nenän ja pissitän kuopuksen. Kömmin turvaksi peikkojen ja menninkäisten varalle esikoisen viereen kello kolme yöllä. Otan vastaan haukut, kun olen maailman paskin äiti – kaikki muut saa aina heti koulun jälkeen mennä ulos. Otan vastaan haukut kun matematiikka on tylsää. Halaan. Halaan pois vihan, surun, murheet, ruhjeet ja känkkäränkän. Mittaan kuumeen, keitän teetä, hieron kupruilevaa vatsaa, juttelen riitapukareille ja välillä luen lakia. Ja halaan. Pidän kiinni kädestä. Otan syliin. Suukotan.

Ja joskus. Ihan vaan joskus. Minun kuoreni on loppuunkäytetty, loppuunhaukuttu, väsynyt räsynukke. Minun sieluni on loppuunimetty, kuihdutettu ja kituva kääpiö. Ja sitten voi käydä niin, ettei äiti jaksa olla edes vaan äiti.

Naapurin täti, työssäkäyvä äiti, on ottanut kaksi viikkoa lomaa ja kysyi lähdenkö kokopäiväreissulle. Kysyi, voinko minäkin ottaa lomaa. Pysähdyin miettimään. Olisi kiva. Olisi itseasiassa mahtavaa ottaa ja lähteä. Mutta olen väsynyt. En edes jaksa. Kysyttäessäkään. Murjautan ohuenlännän vitsin ja kerro n tekosyyn, että saan pysyä omassa oravanpyörässäni. Toivon uskalatavani ottaa yhtenä kauniina päivänä lomaa tästä vaan-äitinä-olemisesta. Mutta juuri nyt, minä vaan en jaksa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Elämä on kuin leipomispäivä…

Vietän aikaani milloin minkälaisen leipomisen parissa. Tuossa päivänä muutamana oli taasen karjalanpiirakat työnalla. Puuro oli jo keitetty. Niinkuin mummo oli opettanut. Maitoon. Olin taas päästänyt hutun liian kovaksi ja sitä piti pöytään nostettaessa ohentaa vedellä. No, ei jääne viimeiseksi kerraksi.
Olin myös tehnyt kuoritaikinan. Kuopukselle puolestaan oli iskenyt joku ihmeen kohtaus, ja hän välttämättä tahtoi auttaa piirakoiden teossa. Kyllä se niitä roimastii raahtii syödä, että ihan hyvä jos vähän auttaakin tahtoo. Mutta eihän se auttaminen koko kuoritaikinaa kestänyt. Jäi siinä pulikoidessa aikaa miettiä elämän syntyjä syviä.

Meinasin käyttää niitä ohuita ruisjauhoja kakkaran alla, kun en ollut laittanut niitä vehnäjauhoja kuoritaikinaan. Kokeilin. Kakkara jauhoihin ja pulikka niskaan. No eihän siitä mitään tullut. Kuori repeili kerta toisensa jälkeen ja emännältä meinasi palaa päre. Otin sitten neljännelle kakkaralle niitä karkeampia jauhoja. Mietin, että eihän se näilläkään onnistu, nuo jyvän murut repivät kuoret ihan varmasti. Pulikoin siinä ajatuksissani, ja kuori oli valmis. Olin ihmeissäni. Seuraavan kakkaran pistin karkeisiin jauhoihin ihan ajatuksen kanssa ja tarkkailin, niin pulikan pyöritystä, kuin mitä kakkaran ohenemistakin. Kakkara pyöri leivinlaudalla nätisti, oheni ohenemistaan, akanoita ja jyvänmuruja näkyi niin kuoressa, ja ne myös tuntuivat kovilta pulikan, kuin kuoren alla… siinä se oli. Täydellisyyteen tarvitaan välillä karkeampia otteita, hiekkaa rattaissa, muruja ja akanoita, ja sitten mahdottomalta tuntuvat asiat saavat taas tilaa onnistuakseen.

Elämä on kuin leipomispäivä. Valmistelut vievät aikaa. Todennäköisin vastaus ei aina ole se oikea. Täydellisyyteen tarvitaan myös akanoita ja muruja. Onnistumisesta saa nauttia pitkin matkaa. Reseptit ja ohjeet ovat hyvät, mutta vain tekemällä oppii. Lopussa kiitos seisoo, sillä makeasta nisusta ja piirakasta nauttivat kaikki.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

talvisia mietteitä…

Tämä vuosi on jo hurahtanut käyntiin. Tavalla tai toisella. Meneillään se on. Tahtomattakin. Ajalla on semmoinen tapa. Tapa kulua. Niin myös vuodella 2021. Mitä siitä sitten tulee, tai jättää tulematta on ihan toinen juttu. Siihen voimme vaikuttaa, tai sitten emme.

Näinä talvisina aamuina olen monasti kantanut huolta. Huolta kuin raskasta taakkaa. Kutsumatonta, ei-toivottua, mutta se on silti aina läsnä. Näin ajan mittaan kun olen ajatellut monenmoisia ajatuksia. Punonut ajatuksia toisiinsa. Ajatuksia, joita aloitin ajatella vuosikymmeniä sitten, olen nyt jatkanut. Siltoja ei mistään, ei mihinkään. Ehkä joskus tuo ajatusten verkosto, ajatusten syntymänkuva, helpottaa oloamme tai edes auttaa itseämme oman minämme tutkiskelussa. Olen siis jo kauan aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että nämä maailman viisaat päättäjät (kuten heistä ehkä ajattelin joskus 90-luvulla) eivät sitten olekkaan niin viisaita, kuin mitä he kaikkien antavat itsestään ajatella… Tähän tulokseen tulin jo vuosien 2001 ja-2 tienoilla. Olin aina katsonut isojen firmojen päättäjiä ihmetyksen vallassa, kuinka he osasivat visioida maailman, oman firmansa ja johtaa työntekijöitä yksilöä suurempaa päämäärää kohti. Opiskelujen lomassa näin välähdyksiä päättäjien päätöksentekoprosessista ja vastaavalla barometrilla mitattuna oma arvostukseni heitä kohtaan laski. Vuosien varrella tulin enemmän ja enemmän tulokseen: ” tuurilla ne laivatkin seilaa”. Takaisin lähtökohtaan… olen kantanut huolta… Tämän pandemian tiimoilta meille tavallisille tallaajille on painotettu yksilön vastuusta yhteiskunnassa, on alleviivattu ohjeistuksen ja rajoituksen merkitystä kieltojen ja pakotteiden sijaan, pieniä uhrauksia suuren yhteisen päämäärän nimeen…

Se on vaikeaa. Se on vaikeaa nipistää omasta onnesta, jos ei toisten yritys yhteiseen hyvään näy. Niin nytkin. Eikä pelkästään meidän taloudessa. Tätä nipistelyä ja rajoitusten enemmän tai vähemmän uskollista seuraamista on harjoiteltu maailmanlaajuisesti nyt vuoden päivät. Pahan alkua ei ole löydetty, monta tietä helvetistä on yritetty etsiä, on tehty etätöitä, on pysytty kotona, on karanteenattu itseä ja tarkkailtu naapureita, on etäkoulua käyty ja on opeteltu leivänpaistoon kotona siihen pisteeseen, että kaupan hiivat on rohmuttu useamman kuukauden ajan. Mitä tästä on opittu?

Aikuisten oikeasti?

Uskallanko sanoa? Minulla on tunne, että meille syötetään pajunköyttä. Ei siinä, ettäkö tämä tauti on tai ei ole kuolemaksi. Vuonna 2020 on kuollut enemmän väkeä kuin monena muuna vuonna. Tämä Covid-19 on kuoleman vakava tauti. Meille on syötetty pajunköyttä siinä, miten se elämäämme vaikuttaa, siinä ketkä sitä levittävät ja siinä miten Covid-19 taltutetaan.

Näin sanottuani en halua olla päättäjien pöksyissä. En tosiaan. Ja silti, meille tavan kansalaisille on kerrottu puolitotuuksia, väritettynä erinäisten sidosryhmien tavoitteilla. Tulos on lihakeitto, johon on sekoitettu kaikenmaailman kukanjuuret ja se myydään bio-kasviskeittona. Kissanviikset!

En itsekkään tiedä, kuinka tämä tilanne tulisi sulattaa. Lähetetään lapset kouluun ja uskotaan Isä-Jumalan hyvyyteen, että heidät säästetään tältä kavalalta taudilta. Haloo? Oletko tosissasi? Vuoden 2021 vanhukset ovat nähneet nälkää, kulkeneet kilometreja kouluun ja tehneet töitä kynnelle kyettyään. Me valitamme. Emme jaksa. Emme kykene. Masennumme. Olemme alkoholisteja, työttömiä, toivottomia, hyväksikäyttäjiä, hyväksikäytettyjä… parkoja, raukkoja, säälitetäviä uhreja. Onko meistä malleiksi lapsillemme?

En tiedä. Tiedän, että oman kompassini tarkastus on väistämätön. Mitä siitä seuraa, jää nähtäväksi.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

mistä sinä unelmoit?

”Mistä sinä unelmoit?”, kysyin isältäni. Puhelinlanka oli hiljainen. ”Mistä sinä ja äiti unelmoitte?”
Omaan mieleeni pulpahteli ehdotuksia kuin sattumia ja kuplia kiehuvassa mustikkasopassa. Purin kieltäni, sillä en missään nimessä halunnut omien unelmieni, uskomusteni saatikka toiveideni peilautuvan ehkä, toivottavasti, tuloillaan olevaan vastaukseen.
”Eihän myö mittään… eiköhän myö kaikki olla saatu mitä myö unelmoitiin.” Tuli verkkainen vastaus.
Olen kyllästynyt ihan vain turhanpäiväiseen mitä kuulu? taas sataa vettä-keskusteluun. No, onhan se välillä ihan mukavaa, että voi soittaa ilman tähdellistä asiaa. Ihan vain kuullakseen toisen äänen. Ihan muutenvain. Mutta nyt taas haluan tietää enemmän vanhemmistani. Ennenkuin on liian myöhäistä.
”Toivoitteko, pääsevänne reissuun? Vai unelmoitteko jostain muusta?”, yritin tiedustella.
”Mitäs myö ois unelmoitu. Eihän myö mihinkään reissuun… No, käytiinhän myö Moskovassa kerran, ja kerran mökillä Etelä-Suomessa ja kahdesti Lansarottella. Ei niitä voinu kovasti etukätteen unelmoija, ei ne ois toteutuneet kuiteskaan.” jatkaa isäni verkkaiseen tyyliinsä. Vanhasta äänestä kuului vastoinkäymisiin tottunut väritys ja vähän onnistumista, onnistumista siitä, että köyhän talon poika sai rahat haalittua kokoon muutamaankin ulkomaan reissuun. Ihan omalla hiellä ja jääräpäisyydellään.
Keskustelu oli siltä osin viety päätökseen.

Meillä oli rakkaan kanssa myös unelma. Unelma omasta. Nyt vuosien varrella on siitä alettu luopua. Omaa taloa kun ei tule, siihen ei meillä toiveidemme tasoisena ole yksinkertaisesti varaa. Unelmoimme myös omasta loma-asunnosta vuorilla. Siellä missä talvet on talvia ja raitista pakkasilmaa voi vetää keuhkot täyteen. Nauttia luonnosta. Viikko sitten oli se paikka vihdoin ihan jo taskussa. Ihan sieltä misstä pitikin. Pankkikin lupasi lainaa. Se olisi kuitenkin edellyttänyt matkustamisen, jos ei nyt lopettamista, niin ainakin minimointia. Voiko linnulta typistää siivet? Saako muuttolinnun kahlita? Lopetin senkin unelman. Sydämmessä on nyt tyhjä reikä. Onko meillä enää yhteisiä unelmia? En ole varma uskallanko ajatella asiaa loppuun. Pakenen omaan yksityiseen unelmaani, joka on typistetty yksityiseksi oman mahdottomuutensa takia. Pakenen mielessäni tähän yksityiseen, pääkoppaani kokoiseen, virtuaalimaailmaan. Näen vanhan kotikunnaani taas kukoistamassa. Vihellän koirani vierelle. Käymme tarkastamassa aidan hevoshaassa. Kaksi liinakkoa nostavat päänsä ja katselevat meidän suuntaan. Vieno kesätuuli pörröttää lyhyttä tummaa tukkaani… Painan silmäni kiinni ja viivähdän vielä hetken unelmassani.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

sadusta kalastaja ja hänen vaimonsa

Minulla on haaveita. On aina ollut. Ja kuulun siihen onnekkaaseen ruotuun, että moni haaveistani on ihan toteutunutkin.

Jo kauan aikaa sitten, silloin nuorena, rakas Mummoni varoitteli, että pitää olla varovainen siitä mitä toivoo. Toiveet voivat hyvinkin toteutua. Se oli sitä aikaa, kun saunassa käytiin kaksi kertaa viikossa peseytymässä. Sauna oli navetan kulmalla. Sellainen puulla lämmitettävä ja iso. Tuvalle käveltiin pihan yli, kelillä kuin kelillä, paljain jaloin ja pyyhe kietaistuna saunasta vielä kuumottelevan kehon ympäri. Monena tähtiyönä tuijottelin taivaan kantta ja odotin sitä yhtä tähdenlentoa. Sitä, joka suurimman toiveeni toteuttaisi. Lumi suli kuumien jalkapohjien alla, iholta kohosi vesihöyry kylmään pakkasilmaan kuin savua nuotiosta ja pitkät hiukset jäätyivät puikoiksi…

Olen onnellinen. Minulla on ihana perhe. Me olemme kaikki terveitä. Raha riittää ruokaan ja joskus matkustamiseenkin. Meillä on mukava koti – vaikkakin vain vuokralla… Ja taas olen toivomassa. Istun iltaisin parvekkeella ja toivon näkeväni tähdenlennon. Vaikka ne huonosti kaupungin ikuisen valomeren yllä jaksavat loistaa tänne alas asti. Toivon pääseväni töihin, tai opiskelemaan, tai että meillä olisi oma koti. Mutta ei ihan mikä vaan koti. Iso sen olla pitää. Mieluusti maalla, jossa on paljon tilaa ja lyhyt matka kouluun. Ja töitäkin pitäisi läheltä löytyä.

Istahdan alas kesken aamuaskareiden. Istahdan ja ihmettelen. Maailma on kummasti kallellaan. On Covid19 mistä nyt ei vielä kukaan ota selvää, muuta kuin että siihen voi kuolla, tai ainakin pahasti sairastua. Sen seurauksena työpaikkoja leikataan. Kun ei ole asiakkaita tai kysyntää, ei kassat kilise. Tyhjästä on paha nyhjästä. Osa väestä on Covid19-kieltäytyjiä. Edelleen. Ei se ole flunssaa pahempi. Osa on ollut karanteenissa helmikuusta lähtien. Yksi on sairastanut taudin. Toinen on pelännyt omaisen puolesta teho-osaston lasiseinän takana. Totuus lienee vähän kaikkea, ja ennenkaikkea että elämme muutosta. Onko siis nyt hyvä aika toivoa minun toiveitani?

Mieleeni muistuu Grimmin-veljesten kokoama satu kalastajasta ja hänen vaimostaan. Siitä kuinka vaimo aina vain toivoi enemmän ja enemmän. Ja minua pelottaa. Milloin on se hetki, että pitää tyytyä siihen mitä on saavuttanut? Milloin on se hetki, että se seuraava toive, jota aletaan toteuttamaan viekin kaiken perikatoon? Mitkä on ne taivaan merkit, jotka näyttävät tien? Milloin pitää osata lopettaa? Tunnetusti mikään ei tule pyytämättä, paitsi verolappu ja kuolema. Mutta milloin pitää lopettaa pyytäminen, ettei saa iskua kasvoihin? En usko olevani ahne, sadun vaimohan halusi lopulta Jumalaksi, mutta tiedän olevani siunattu monin tavoin. En halua kaiken saavuttamamme valuvan hiekkaan oman ahneuteni takia. Ja kuitenkin, elämä on opettanut myös sen että vain pyytämällä, pyrkimällä, tekemällä, haluamalla ja etsimällä voi löytää ja saavuttaa.

En vielä tiedä olenko kalastajan vaimo, vai osaanko lopettaa ajoissa. Toivon edelleen omaa kattoa pään päälle. Ja isokin sen kodin pitäisi olla. Toivon kahta hevosta laitumelle, viittä vuohta koivikkoon, laumaa kanoja pihaan raaputtelemaan, koiria vahtimaan, kissan hiiriä paimentamaan ja toisen uuninpangolle kehräämään. Toivon kymmenen hehtaarin palstaa, viisi laitumeksi ja toinen halkovajaksi. Toivon käyväni kotoa käsin töissä, suoritettuani maisterin tutkinnon ulkomailla. Toivon lasteni kasvavan hyväsydämisiksi, käteviksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Toivon heille onnea ja menestystä. Toivon mieheni rakastavan minua viimeiseen hengenvetooni asti, ja meille yhteistä, pitkää ja onnellista elämää. Pitää olla pitkä tähdenlento, että kerkeän kaiken toivomani sille kertoa…



Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

me naiset…

Tällä viikolla silmääni pistivät kaksi toisistaan poikkeavaa naisiin liittyvää kirjoitusta. Ensimmäisessä kansainvälinen lehdistö kirjoitti siitä kuinka Intialainen isä oli tappanut 14 vuotiaan tyttärensä säilyttääkseen sukunsa maineen. Maine oli vaarassa mennä epäillyn rakastumisen takia. Toisessa National Geographic ilmoitti ruotsalaisyliopiston tutkimuksissa käyneen ilmi, että yksi kuuluisimmista viikinkisotilaiden hautalöydöistä (Birka warrior) tunnettu soturi onkin kaikkien oletusten vastaisesti nainen.

Vuonna 2020 meidän Suomalaisten asiat ovat hyvin. Pääministerin ollessa nainen, voimme hyvillä mielillä sanoa olevamme tasa-arvoisia. Monet kanssasisaristamme käyvät töissä – sekin on ilmaisu tasa-arvosta ja oikeudesta olla oma itsensä. Vanhemmat sukupolvet kertovat, kuinka Suomea ei olisi saatu sodan jälkeen pystyyn ilman naisia. He teikivät töitä tehtaissa, pitivät huolen maatiloista miesten ollessa sodassa tai puuttuessa työpaikoilta, ja auttoivat lottina rintamalla.

Muistan myös omassa nuoruudessani, 80-luvulla, kuinka tunsin olevani onnekas saadessani kasvaa Suomessa. Ei tarvinnut pelätä tulla myydyksi viittä lehmää vastaan naapurin vanhalle pojalle morssiammeksi tahi, että minut olisi leikattu ja taas ommeltu yhteen impeyden säilyttämiseksi avioon asti. Tällä välin luultiin, uskottiin ja toivottiin, että nämä rituaalit ja arjen käytännöt olisivat jo jääneet unholaan.

No, näin ei valitettavasti ole.

Olen jääräpää. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että naisten tulee pitää yhtä. Se ei tarkoita sitä, että lähden Esplanadille Me-Too-liikkeen mukana (vaikka aihetta olisi). Eikä se tarkoita sitä, että haluan prosentti-naisia hallituksiin, komiteoihin tahi johtoportaisiin. Mutta se tarkoittaa sitä, että minun täytyy huudella sen nuoremman naisväen perään. Uskaltakaa olla oma itsenne! Uskaltakaa seurata sydäntänne! Uskaltakaa haaveilla ja rakentaa pilvilinnoja! Olkaa armollisia! Olkaa armollisia itsellenne ja kanssasisarillenne. Ei sen takia, että he ovat naisia. Vaan sen takia, että he ovat ihmisiä.

Antakaa lapsillenne siivet. Antakaa heidän uskoa, että he voivat lentää, antakaa heidän kokeilla omia siipiään. Antakaa heille satama mihin on aina hyvä palata. Olkaa armollisia. Olkaa armollisia. Olkaa naisia!

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti