taas yksi niitä päiviä…

oioioioi…. nyt jo helpottaa. Vähän. Oli taas yksi niitä päiviä. Niitä päiviä, että haluaisi ajan kuluvan vallan nopeasti. Mutta ei. Mikään ei liiku, nytkähdä saati lutviudu. Koko elämä jauhaa paikallaan. Ja se saa muurahaiset kiipeilemään pohkeilla, pistelyn tarttumaan käsiin ja aiheuttaa rauhattomuutta mielentilaan. Kaiken kukkuraksi pinna on kireällä. Varapäre on poltettu jo moneen kertaan.

Helpointa olisi ottaa vain askel uuteen. Mutta kun nyt on yksi niitä päiviä, milloin ei ole lupa näin tehdä. Löytyy kymmenen syytä, että on viisaampi odottaa ja kahdeksan hyvää miksi ei ylipäätään mitään pitäisi muuttaa. Ole siinä sitten itsesi kanssa kädenväännössä ja perustele pirulle olkapäällä, että ei nyt vaan huomenna, tai ensiviikolla, tahi ensikuun kahdeskymmenesviides…
Sokeudun itseni kanssa painiskeluun ja unohdan ne kaikkein tärkeimmät. Jos en nyt unohda, mutta en osaa vapauttaa itseäni siihen hetkeen. Ja sitten illalla, kun päivä on jo ohi, mietin lasten leikkejä, naurunhelinää ja sitä kuinka en joutanut olemaan seurana ja hymyilemään mukana vaan murehdin itseni kanssa. Pyörittelin turhanpäiväisiä aikuisten asioita sadannentuhannen kerran ja samalla radalla. Siinä on tämän hetken suurin työmaani. Nauttia tästä hetkestä. Uskaltaa ja tohtia jättää turhanpäiväinen murehtiminen, katsoa lasten loistavia silmiä ja tartuttaa itseensä elämän palo. NYT. Päivämmehän on luettu, murehdimme niistä tahi emme.

Avaampa siis akkunat satoi tai paistoi ja annan tunkkaiset ajatukset tuulten kuljetettavaksi. Tulkoot takaisin sateiden peseminä ja auringon valkaisemina. Aamu nousee huomennakin, mutta nyt asetun itseeni.

Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *