On hiihtoloma. Lapset (ja äidit) tarvitsevat lomaohjelmaa. Meidän kunnassa on järjestetty jumppaa urheiluhallilla, uintia uimahallilla kullekkin ikään ja kokoon katsoen. Ihan mahtavaa.
Seisoin pienen esikouluesikoiseni kanssa odottamassa uimahallille sisäänpääsyä. Tiesin, ettei kaikki mene ihan helpoimman kaavan mukaan. Siksi suunnitelmaani kuuluikin jäädä lasin taakse vartomaan kunnes uimiset oli uitu ja auttaisin pukemisessa…
Siinä meidän vieressä oli isompi tyttö, jonka poskille vierivät kyyneleet. Kysyin oliko kaikki hyvin. Tyttö pudisti päätään. Minä puolestani polvistuin ja kysyin että: ”No mikä on hätänä?” Tyttö sanoi, että kun kukaan ei leiki hänen kanssaan. Mielessäni pyrähti lentoon ajatusten varpusparvi… ”Lapsille opetetaan, ettei vieraille saa jutella. Kuinka minä kahden lapsen äitinä voisin jättää itkevän lapsen ilman huomiota? Yksin.” Kysyin, että: ”Missä tyttö käy koulua ja monennella luokalla?” Angelina kertoi koulun nimen ja sanoi olevansa toisluokkalainen. Oma tyttäreni puristi tiukasti uimapussiaan ja kuunteli ihan hiljaa. Kerroin, että meilläkään ei ollut ketään tuttuja uimaan menossa. Angelinan kasvot kirkastuivat hetkeksi ja hän sanoi, että hän voisi leikkiä tyttäreni kanssa. Esikoiseni rutisti uimakassiaan vieläkin tiukemmin, tuijotti minuun nappisilmineen ja vaikeni.
Pukuhuoneessa vakuuttelin molemmille pysyväni lasin takana koko uintireissun ajan. Kaikki olisi hyvin. Heillä olisi hauskaa. Vilkuttaisin.
Ilmassa oli vahvana oman tyttäreni ujous, joka esti häntä lähtemästä vieraan tädin matkaan vakuutteluistani huolimatta ja toisaalta halu luottaa äitiin, halu lähteä tekemään hauskuutta. Samaan uimahallin kosteaan ilmaan sekoittui vieraan tytön hätä, yksin jätettynä, terve kotoa saatu tuntemattomien vierastus ja tarve luottaa johonkuhun aikuiseen. Oikea tunteiden ja tarpeiden ristiriita.
Muistojen syövereistä nousi lapsuuden ensimmäisellä leirillä kokemani iltanuotioleikki… osallistua saivat vain osa. Piti viitata. Vasta puolen illan jälkeen ylipäänsä uskalsin osoittaa haluavani mukaan. Mukaan olin tietysti halunnut ihan ensihetkestä lähtien. Osanottajien piti mennä nurkan taakse piiloon, ettei kupletin juoni tulisi esille turhan ajoissa. Nimeni kuultuani kävelin iltahämärässä pehmeää havunneulasilla peitettyä polkua leirinuotiolle. Istuin ringin keskelle. Minua jännitti. Leikittiin: sano minulle; ketä sinä rakastat. Ensimmäisen kerran esitettyyn kysymykseen vastasin: ”Äitiä ja isää.” Hyvin hiljaa. Ohjaaja esitti kysymyksen monesti. Minä vastasin joka kerta: ”Äitiä ja isää.” Epävarmuuteni kasvoi. Kaikki katsoivat. Halusin vajota maan alle. Olinhan vastannut kysymykseen jo viisi kertaa. Mitä minulta haluttiin? Lopulta, hiiren hiljaa kuiskasin silloisen ihastukseni nimen. Ympärillä istuvat lapset hörähtivät nauruun. Suuret kyynelet vierivät poskilleni. Ohjaajan oli selitettävä, että minun tulee vain toistaa hänen sanomansa sanat. Olin nöyryytetty. Palasin pää painuksissa, korvat ja silmät punoittaen omalle paikalle. En enää ikinä halua keskipisteeksi…
Ajatusten varpusparvi risteili vielä pitkään mielessäni osaamatta asettua oksalle tai löytämättä selvää suuntaa. Kaikille kerrotaan kotona, ettei saa jutella vieraille. Toisaalta sanotaan, että kun on hätä haetaan apua aikuisilta. Ja silti tunsin tarvetta selittää käytöstäni kaikille. En halunnut aiheuttaa pahaa, saati kyseenalaistaa kotoa opittua. Milloin vieraalle ei tosiaan saa jutella ja milloin on pakko jotain sanoa? Miten toivoisin oman lapseni kanssa toimittavan?
Ja sydäntäni raastoi näky itkevästä kahdeksanvuotiaasta siinä vieressä. Kuvittelin hänen hätänsä omakseni. Se oli suunnaton. Maailman kaikkeuden mittakaavassa ihan mitätön, mutta kahdeksanvuotiaalle, ujolle elämänalulle ihan murskaava.
Kuinka monta kertaa itse elämässäni olin saanut apua tuiki tuntemattomilta. Enkelien apua. Enkelien apua kanssaihmisten tekemänä. Kuinka äärettömän kiitollinen olin joka kerta ollut. Ojennettu käsi, neuvo, lämpimät sanat, katto pään päälle, turva, hymy ja mikä milloinkin oli tullut tutuilta, mutta vielä useammin, silloinkun maailma kohteli kaikkein kaltoimmin, sitä olin saanut ihan tuiki tuntemattomilta. Ihmisiltä, joita en koskaan ennen ollut nähnyt, ja ihmisiltä joita en varmaan koskaan enää tapaisi. Apu oli aina tullut suoraan sydämestä, pyyteettä ja ehdoitta. Ja jos mihinkään muuhun en uskoisi, niin uskoin siihen, että lähimmäistä tulee auttaa.
Kotimatkalla esikoiseni kysyi Angelinasta. Miksi tämä oli itkenyt ja lähtenyt kesken kaiken pois. Yritin kertoa, että joskus elämässä ujostuttaa ja hirvittää uudet asiat uusien ihmisten kanssa. Eikö?!? Itsekkin olemme vähän arkaa sorttia… Ja silloin kun oikein aristuttaa voi, joko koettaa olla itse rohkea, tai auttaa toista olemaan rohkea. Toisten auttaminen olisi enkeliteko. Tunsin kuinka yritin selittää elämän tärkeimpiä tukipilareja ja koin itseni hyvin heiveröiseksi. Onneksi voisin kertoa enkeliteoista ja me voisimme niitä harjoitella vielä moneen kertaan…