Sanotaan, että loman jälkeen on ennen lomaa. Minä en sano. Istun kotona kuin villikissa. Kärttyinen sellainen. Kuljen päämäärättä huoneesta toiseen. Sihisen ja sähisen kaikille. Katson ulos näkemättä puita. Tuijotan taivaanrantaan. Yritän nähdä vastauksia kysymyksiin, joihin vastaukset löytyvät läheltä. Omasta itsestä. Mutta ainoa mitä näen on kalterit, jotka estävät minua etsimästä noita vastauksia. Sähisen omalle hännälleni ja jatkan levotonta vaellustani.
Lomamme oli täydellinen. Passeli keli. Aikaa toisillemme. Tilaa olla. Taisimme taittaa taivalta kolmisen tuhatta kilometriä. Olimme vapaita ja vapaus oli osana meitä.
Sitä karvaampaa on tämä kotiinpaluu. Tänään olen oman arkeni vanki. Ehkä aikaa taas sulattaa kalterit osaksi maisemaa. Ehkä.