Syysloma on paketissa. Yöt jo viileitä. Puita on luontoäiti koristellut keltaisella. Pohjanpoika puolestaan riipii kaksinkäsin kirjavia lehtihamosia ja levittelee pitkin matkojaan lapsien ja lastenmielisten iloksi.
Hymyilen. Syksy saa minut aina hyvälle tuulelle. Muuttolinnut kuljettavat kaukokaipuuta siivillään. Niiden haikeat hyvästit kesäkodille riipaisevat sydäntä. Joka kerta. Tinnttiparvi pyrähtää pihapuihin ja iloisesti jutustellen puhdistelee silmut ja kaarnankolot ötököistä. Uskolliset ystävät.
Työstän edelleen itseäni ja elämääni. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että niin metsä kuin puutkin ovat vähän niinkuin sumussa.
Ehkä sitä pitäisi vaan muistaa, että tietä voi kulkea askelen kerrallaan. Vain askelen kerrallaan, sama se oliko se määränpää sumussa taikka näkeekö ihan taivaanrantaan asti. Kun joskus se asioiden selvyys maailman loppuun asti lyö ilmat pihalle omalla äärettömyydellään. Miksi sitä sitten tälläisinä hetkinä kaipaa? Taitaa olla viisainta ottaa rakasta kädestä kiinni ja hidastaa vauhtia. Niin, ja kulkea hissukseen ihan vaan askel kerrallaan ja nauttia syksyn sumusta.
syksyn sumua