Mitä se on, se keski-iän kriisi? Onko se hyvinvoinnin tuomaa turhanpäiväistä pillerinsyöntiä vai onko siinä ihan joku järkikin?
Minä en tiedä. Enkä tiedä mikä minulla on. Istun kolmannen kerroksen terassin kaiteella ja ihmettelen, että mitenkäs minä nyt tähän jouduin. Minuutti sitten siihen oli ihan järkevä syy… tai, no järkevä… paremminkin missään ei ollut enää mitään järkeä ja tarvitsin raikasta ilmaa. Oli pakko päästä pois. Heti. Ja lopullisesti.
Kylmä syystuuli hivelee poskia, ja hälventää pääkoppaani kertynyttä sumua. Käperryn pieneksi, ettei vain muu maailma näe, kuinka istun siinä ihan reunalla. En haluakkaan alas. En kyllä tahdo sisällekkään. Ainakaan vielä. Kyynelet tulvahtavat silmiini ja alkavat vieriä pitkin poskia. Katuvalot valaisevat niiden muodostamaa putousta. Pieniä tähtiä sataa taivaalta.
Itken itseni tyhjäksi. Kuin tekisin suursiivousta. Lopussa olen rättiväsynyt. Painan pääni rakastavaan syliin ja luovutan. En enää jaksa. Ja vaikka jaksaisin, en tietäisi mitä ja mihin suuntaan. Joskus on helpompi luovuttaa. Vaikka vain vähäksi aikaa. Nukun kuin pieni lapsi. Ja juuri äsken minussa asunut pieni lapsi kuoli. Tiedän, että nyt aiheutan huolta, vaikka juuri sitä en halua aiheuttaa… minunhan tehtävä on pitää huolta. Ja silti nukun. Näkemättä unta. Saamatta rauhaa.
Ja huomenna. Huomenna on uusi päivä. Uusi päivä ja uusi yritys selvitä siitä hengissä. Onko huominen se päivä, jolloin jaksaisin kulkea hymyssä suin ihan koko päivän? Vai onko toive turha, ja äskeinen olikin vain pahaa unta???