Juteltiin tuossa tädin kanssa. Niitä näitä, kuulumisia, tehtyjä ja tekemättä jääneitä. Hän mainitsi jossain välissä, että ei jaksa juosta asioiden perässä. Jos hänen tekemänä välttää, niin hyvä. Jos taas ei, niin ei sitten. Arjellekin pitää antaa aikaa, ja sen takia ei turhan perässä pidä juosta.
Kommenti jäi mieleen. Ensin se vähän kummastutti. Mutta pikkuhiljaa se alkaa avautua. Monasti elämä on vaikka viikonlopusta toiseen lentämistä. Viikolla painetaan töitä, riennetään ja kiirehditään tekemisestä toiseen. Pyykätään, siivotaan, juohutetaan ja juostaan. Viikonloput puolestaan pakataan täyteen, että ehditään harrastaa, käydä siellä sun täällä, matkustaa, näkyä. Illalla rojahdetaan sänkyyn. Nukutaan kuin tukki, tai sitten kieritään ja pyöritään lakanoiden välissä, kun huolet ja tekemistään odottavat rästit eivät laske nukkumattia lähelle…
Anna arjelle aikaa.
Istu alas. Ota kuppi kahvia. Ihan rauhassa. Kuuntele ruohon kasvua, lapsen huolia, talitintin tirskuntaa. Mummo-vainaakin tapasi sanoa: mihinkäs se on kiire, valmiissa maalimassa. Näin on. Jos vain viikonloppuna ja juhlissa eletään, niin suurin osa näistä päivistä jää elämättä ja sehän olisi sääli.