Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Mitä jos oma lapsuus hävettää?

Meidän Esikoisella on koulussa teemana ¨leikit ennen ja nyt¨. Koululaisten isovanhemmat on kutsuttu osallistumaan koululaisten iltapäivään ja kertomaan heille omasta lapsuudestaan ja niistä leikeistä mitä silloin joskus muinoin oli leikitty.

Olin surullinen. Esikoisemme isän puolelta mummi nukkui pois lyhyen ja raskaan sairauden takia jo kauan ennen yhteistä aikaamme. Iso-isä olisi maisemissa, ja hänen lapsuudesta olisi yhtä jos toista kerrottavaa. Mutta hän ei millään jaksa olla lasten kanssa tuntia kauempaa. Saati kertoa tarinoita tai ohjata leikkiä.
Minunkin vanhemmistani toinen on jo kuollut ja lasten Ukki on jo vuosia matkustuksestakieltäytyjä. Hänelläkin olisi tarinoita kerrottavaksi. Juttelimme juuri lapsuusmuistoistamme. Kuinka kesät kuluivat seppeleitä sitoen, käpylehmiä tehden ja paimentaen, uiden, marjassa, kalassa, kasvimaalla, lehmähaassa paimenessa, puusavotassa, sadonkorjuussa, marjassa, sienessä. Talvella laskettiin pulkalla, tehtiin lumilinnoja, lumiukkoja ja -lyhtyjä, haettiin puita, lämmitettiin saunaa, siivottiin, leivottiin ja oltiin lumisotasta, käytiin pilkillä ja kylässä, leivottiin. Kun kevät oli korvalla kerättiin pajunoksia, koristeltiin virpomavitsoja, tehtiin ojia ja padottiin puroja, juostiin hankiaisia jänisten kanssa kilpaa, kulotettiin nurmea, kylvettiin siemeniä, valvottiin vasikointia, leivottiin… Ei kumpikaan kummempia leluja muistanut. Ja silti tekemistä riitti. Ihan kokoajan. Sehän oli ihan samanlainen, minun lapsuuteni!

Riemastuin, minä voisin kerätä kävyt, oksat ja kivet. Minä voisin näyttää kuinka käpylehmät tehdään ja pistetään aitaukseen. Minä uskaltaisin, osaisin ja pitäisin kertomisesta!

Sitten pysähdyin niille jalansijoilleni. Minun tarinani olisi erikoinen. Erittäin erikoinen. Maailma oli kulkenut köyhän Itä-Suomalaisen maitotilalla vietetyn lapsuuden ohi. Siinä ajassa oli puuceet vaihtuneet vesiklosetteihin, ulkosaunat sisäsuihkuihin, kesän paljaat jalat lipsukkaisiin, käpylehmät muovisiin lohikäärmeisiin, pääsiäisnoidat halloweenin noitiin, laivanupotus game-of-thronesiin,… muutos on se mitä koulu halusi lapsille näyttää. Mutta se muutos, mikä oli täällä tapahtunut kahdessa sukupolvessa, oli harpannut minun kasvutantereellani vain yhdessä.

Mitä Esikoiseni ajattelisi siitä, jos minun kertomani tarinat leikeistä ja tavoista olisivat kivikautisemmat kuin luokkatoverin isovanhempien kertomukset? Saisiko hän naurut ylleen? Syrjittäisiinkö häntä? Pieni mahdollisuus olisi, että opettaja osaisi nähdä kaiken kauniina kuten tarinan rumasta ankanpojasta. Mutta minua pelotti. Hävetti. Että voisin aiheuttaa surua ja kärsimystä lapselleni oman täydellisen-vanhanajan lapsuuteni takia.

Olin ylpeä juuristani. Enkä uskalla niistä nyt kertoa.

Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *