Minulla on haaveita. On aina ollut. Ja kuulun siihen onnekkaaseen ruotuun, että moni haaveistani on ihan toteutunutkin.
Jo kauan aikaa sitten, silloin nuorena, rakas Mummoni varoitteli, että pitää olla varovainen siitä mitä toivoo. Toiveet voivat hyvinkin toteutua. Se oli sitä aikaa, kun saunassa käytiin kaksi kertaa viikossa peseytymässä. Sauna oli navetan kulmalla. Sellainen puulla lämmitettävä ja iso. Tuvalle käveltiin pihan yli, kelillä kuin kelillä, paljain jaloin ja pyyhe kietaistuna saunasta vielä kuumottelevan kehon ympäri. Monena tähtiyönä tuijottelin taivaan kantta ja odotin sitä yhtä tähdenlentoa. Sitä, joka suurimman toiveeni toteuttaisi. Lumi suli kuumien jalkapohjien alla, iholta kohosi vesihöyry kylmään pakkasilmaan kuin savua nuotiosta ja pitkät hiukset jäätyivät puikoiksi…
Olen onnellinen. Minulla on ihana perhe. Me olemme kaikki terveitä. Raha riittää ruokaan ja joskus matkustamiseenkin. Meillä on mukava koti – vaikkakin vain vuokralla… Ja taas olen toivomassa. Istun iltaisin parvekkeella ja toivon näkeväni tähdenlennon. Vaikka ne huonosti kaupungin ikuisen valomeren yllä jaksavat loistaa tänne alas asti. Toivon pääseväni töihin, tai opiskelemaan, tai että meillä olisi oma koti. Mutta ei ihan mikä vaan koti. Iso sen olla pitää. Mieluusti maalla, jossa on paljon tilaa ja lyhyt matka kouluun. Ja töitäkin pitäisi läheltä löytyä.
Istahdan alas kesken aamuaskareiden. Istahdan ja ihmettelen. Maailma on kummasti kallellaan. On Covid19 mistä nyt ei vielä kukaan ota selvää, muuta kuin että siihen voi kuolla, tai ainakin pahasti sairastua. Sen seurauksena työpaikkoja leikataan. Kun ei ole asiakkaita tai kysyntää, ei kassat kilise. Tyhjästä on paha nyhjästä. Osa väestä on Covid19-kieltäytyjiä. Edelleen. Ei se ole flunssaa pahempi. Osa on ollut karanteenissa helmikuusta lähtien. Yksi on sairastanut taudin. Toinen on pelännyt omaisen puolesta teho-osaston lasiseinän takana. Totuus lienee vähän kaikkea, ja ennenkaikkea että elämme muutosta. Onko siis nyt hyvä aika toivoa minun toiveitani?
Mieleeni muistuu Grimmin-veljesten kokoama satu kalastajasta ja hänen vaimostaan. Siitä kuinka vaimo aina vain toivoi enemmän ja enemmän. Ja minua pelottaa. Milloin on se hetki, että pitää tyytyä siihen mitä on saavuttanut? Milloin on se hetki, että se seuraava toive, jota aletaan toteuttamaan viekin kaiken perikatoon? Mitkä on ne taivaan merkit, jotka näyttävät tien? Milloin pitää osata lopettaa? Tunnetusti mikään ei tule pyytämättä, paitsi verolappu ja kuolema. Mutta milloin pitää lopettaa pyytäminen, ettei saa iskua kasvoihin? En usko olevani ahne, sadun vaimohan halusi lopulta Jumalaksi, mutta tiedän olevani siunattu monin tavoin. En halua kaiken saavuttamamme valuvan hiekkaan oman ahneuteni takia. Ja kuitenkin, elämä on opettanut myös sen että vain pyytämällä, pyrkimällä, tekemällä, haluamalla ja etsimällä voi löytää ja saavuttaa.
En vielä tiedä olenko kalastajan vaimo, vai osaanko lopettaa ajoissa. Toivon edelleen omaa kattoa pään päälle. Ja isokin sen kodin pitäisi olla. Toivon kahta hevosta laitumelle, viittä vuohta koivikkoon, laumaa kanoja pihaan raaputtelemaan, koiria vahtimaan, kissan hiiriä paimentamaan ja toisen uuninpangolle kehräämään. Toivon kymmenen hehtaarin palstaa, viisi laitumeksi ja toinen halkovajaksi. Toivon käyväni kotoa käsin töissä, suoritettuani maisterin tutkinnon ulkomailla. Toivon lasteni kasvavan hyväsydämisiksi, käteviksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Toivon heille onnea ja menestystä. Toivon mieheni rakastavan minua viimeiseen hengenvetooni asti, ja meille yhteistä, pitkää ja onnellista elämää. Pitää olla pitkä tähdenlento, että kerkeän kaiken toivomani sille kertoa…