mistä sinä unelmoit?

”Mistä sinä unelmoit?”, kysyin isältäni. Puhelinlanka oli hiljainen. ”Mistä sinä ja äiti unelmoitte?”
Omaan mieleeni pulpahteli ehdotuksia kuin sattumia ja kuplia kiehuvassa mustikkasopassa. Purin kieltäni, sillä en missään nimessä halunnut omien unelmieni, uskomusteni saatikka toiveideni peilautuvan ehkä, toivottavasti, tuloillaan olevaan vastaukseen.
”Eihän myö mittään… eiköhän myö kaikki olla saatu mitä myö unelmoitiin.” Tuli verkkainen vastaus.
Olen kyllästynyt ihan vain turhanpäiväiseen mitä kuulu? taas sataa vettä-keskusteluun. No, onhan se välillä ihan mukavaa, että voi soittaa ilman tähdellistä asiaa. Ihan vain kuullakseen toisen äänen. Ihan muutenvain. Mutta nyt taas haluan tietää enemmän vanhemmistani. Ennenkuin on liian myöhäistä.
”Toivoitteko, pääsevänne reissuun? Vai unelmoitteko jostain muusta?”, yritin tiedustella.
”Mitäs myö ois unelmoitu. Eihän myö mihinkään reissuun… No, käytiinhän myö Moskovassa kerran, ja kerran mökillä Etelä-Suomessa ja kahdesti Lansarottella. Ei niitä voinu kovasti etukätteen unelmoija, ei ne ois toteutuneet kuiteskaan.” jatkaa isäni verkkaiseen tyyliinsä. Vanhasta äänestä kuului vastoinkäymisiin tottunut väritys ja vähän onnistumista, onnistumista siitä, että köyhän talon poika sai rahat haalittua kokoon muutamaankin ulkomaan reissuun. Ihan omalla hiellä ja jääräpäisyydellään.
Keskustelu oli siltä osin viety päätökseen.

Meillä oli rakkaan kanssa myös unelma. Unelma omasta. Nyt vuosien varrella on siitä alettu luopua. Omaa taloa kun ei tule, siihen ei meillä toiveidemme tasoisena ole yksinkertaisesti varaa. Unelmoimme myös omasta loma-asunnosta vuorilla. Siellä missä talvet on talvia ja raitista pakkasilmaa voi vetää keuhkot täyteen. Nauttia luonnosta. Viikko sitten oli se paikka vihdoin ihan jo taskussa. Ihan sieltä misstä pitikin. Pankkikin lupasi lainaa. Se olisi kuitenkin edellyttänyt matkustamisen, jos ei nyt lopettamista, niin ainakin minimointia. Voiko linnulta typistää siivet? Saako muuttolinnun kahlita? Lopetin senkin unelman. Sydämmessä on nyt tyhjä reikä. Onko meillä enää yhteisiä unelmia? En ole varma uskallanko ajatella asiaa loppuun. Pakenen omaan yksityiseen unelmaani, joka on typistetty yksityiseksi oman mahdottomuutensa takia. Pakenen mielessäni tähän yksityiseen, pääkoppaani kokoiseen, virtuaalimaailmaan. Näen vanhan kotikunnaani taas kukoistamassa. Vihellän koirani vierelle. Käymme tarkastamassa aidan hevoshaassa. Kaksi liinakkoa nostavat päänsä ja katselevat meidän suuntaan. Vieno kesätuuli pörröttää lyhyttä tummaa tukkaani… Painan silmäni kiinni ja viivähdän vielä hetken unelmassani.