Kuopuksella alkaa uimakoulu. Hän odottaa sinne pääsyä yhtä innolla kuin mitä minäkin. Tai ehkä viellä innokkaammin.
Minä en siitä vedestä niin välitä. Sitten kuitenkaan. Paitsi jos sitä sataa, tai sillä kastellaan kukkapurkkeja, tai sen äärellä voi ihmetellä luonnon kauneutta. Mutta siinä vedessä läträäminen ei ole minun juttu. Haluan olla hommassa kuitenkin mukana ja minä tarvitsen uimapuvun. Kuulemma se uiminen olisi myös ihan terveellinen tapa liikkuakin. Bikiniä en voi laittaa päälleni. En ilkeä. Ne kaksikymppisen kurvit ovat hävinneet ja tilalle on ilmestynyt pullamaha. Ihan ikioma, eikä se niin menoa ole haitannut. Ennenkuin nyt, sinne uimahallille mentäessä.
Kerroin muksuille, että äidille etsitään seuraavaksi uimapuku.
Esikoinen katsoi minua ihmeissään.
– Äitillähän on bikini!!!
Kerroin, että äitillä on myös pullamaha…
– Eihän se haittaa! Onko kuka nauranut äidin pullamahalle? Kysyy Esikoinen totisena.
– Ei. sanon pienellä äänellä.
– Siinäs näet, ei se haittaa. Ei kukaan sen takia kiusaa. Ja minä rakastan sinua silti. sanoo Esikoiseni ja halaa minua aurinkoisesti hymyillen.
Kuopus rymistelee mukaan halaamaan.
– Äiti, minun kädet ylettyy sinun ympäri. Hänkin säteilee rakkautta ja rutistaa pullamahaani koko nelivuotiaan voimalla.
Pullamahani tuntuu sulavan tämän rakkaudenosoituksen johdosta. Toivon, että lastemme usko ihmisten hyvyyteen ja sisäiseen kauneuteen kestää elämän tuulet ja tuiverrukset.
